Nintendon uutuuskonsoli Gamecube julkaistiin reilu kuukausi sitten Japanissa, ja nyt ensimmäisiä koneita alkaa saapua Suomenkin kamaralle. Vaikka virallinen julkaisupäivä Euroopassa on edelleen hämärän peitossa, on Nintendon suomalainen maahantuoja saanut hankituksi japanilaisen koneen peleineen koekäyttöä varten - eikä meitä tarvinnut kahdesti pyytää koepelaamaan. (Painahan myös kuvagalleria -nappulaa, jos haluat nähdä suurempia kuvia laitteesta.)

Itse kone on tuskin ohjaintaan isompi.

Lehdistössä kirjoitettiin jo aikaa sitten, kuinka pieni Gamecube on. Kuitenkin vasta nähdessään laitteen käsittää, miten kompaktin pelikoneen Nintendo oikein on luonut. Pienen mini-DVD:n käyttö massamuistina on mahdollistanut sen, että koko laitteen halkaisija on tuskin normaalikokoisen DVD-kiekon vertaa. Virtalähdekin sijaitsee koneen ulkopuolella, joten GC on vielä varsin kevytkin - ja onpa takana jopa kantokahva kuin houkuttelemassa kantamaan viettelevän violetti kone kotiin.

Liitäntöinä koneesta löytyy vain ne pakolliset: 4 ohjainta ja 2 muistikorttia sisään, audio/video ulos ja laajennusportti pohjassa. Kiitettävää on, että Nintendo on päättänyt säilyttää videoliittimen samanlaisena kuin se on ollut jo SNESistä asti; näin kaikkia johtoja ei tarvitse ostaa uudestaan. Gamecube antaa ulos ainakin normaalia composite-videota ja S-VHS:ää, sen sijaan RGB-ulostulon toimivuudesta ei ollut vielä varmuutta. Japanin versiossa oli vielä lisäherkkuna digitaalinen videolähtö HDTV:tä ajatellen; nähtäväksi sitten jää päätyykö tämä muualla myytäviin koneisiin vai ei.

Ei ole pelilevykään koolla pilattu. Euroopassa kotelo on tosin suurempi.

Pelilevytkin ovat suorastaan häkellyttävän pieniä - harvoin nähdyn CD-singlen kokoisia. Niitä ei ole ennakkoarvailuista poiketen pakattu mihinkään suojakuoreen, vaan levy on yhtä altis naarmuille kuin muissakin koneissa. Samoin ne ovat jo niin kertakaikkisen pikkuruisia, että pidän katoamista konkreettisena uhkana... Kätevänä yksityiskohtana levyn saa pomppaamaan ylös painamalla pyörittimen keskiötä.





Nintendo 64:n ohjain oli kummallinen. Vaikka sillä oli myös suuri ja uskollinen kannattajajoukkonsa, ainakaan minun käteeni tuo erikoinen kolmisakarainen kapula ei oikein istunut. Siksi olikin mukava huomata, että Gamecuben myötä Nintendokin hakee hieman perinteisempää lähestymistapaa pelien ohjastamiseen. GC:n ohjain näyttääkin hieman DualShock:n ja Dreamcastin ohjaimen yhdistelmältä, säilyttäen kuitenkin Nintendomaisen värikkäät nappulat. Tällä kertaa ohjaimessa on jo vakiona mukana tärinätehoste.

Neljä ohjainporttia kuuluu asiaan. Yli neljää peliohjainta mahdollistavaa Multitapia ei ole toistaiseksi luvassa.

Näppäimet on ryhmitelty hyvin ja ne ovat hyvin sormien ulottuvilla - vain toisinaan nopea siirtyminen keltaisesta C-tikusta punaiselle A-nappulalle tuotti virhepainalluksia. Päätynapit ovat analogisia ja niillä on pitkä liikealue; vaikka aluksi tuntuma on hieman epämääräinen, on tunne aidosta portaattomuudesta lopulta parempi kuin vaikkapa DualShock2:n analoginapeissa. Hento liikevastus kuitenkin saa miettimään, kestävätkö nämä painikkeet ankaraa käyttöä. Ankarammin tekisi myös mieli kritisoida oikealle etusormelle osoitettua pikkunappia; sen löytäminen ei ollut erityisen helppoa vielä kohtuullisen pelaamisen jälkeenkään.



Eräs Gamecuben julkaisuun liittynyt erikoisuus oli, että Japanissa oli koneen lanseerauksen yhteydessä tarjolla vain kolme erilaista peliä. Näistä kaksi, Luigi's Mansion ja Wave Race: Blue Storm oli saatu myös Suomeen. Kuinka nämä pelit sitten selviävät melkoisesta ennakko-odotusten paineesta?

Aluksi on todettava, että pelien grafiikan suhteen on pakko jättää pieni varaus. Vaikka maahantuojan käyttämä 41" televisio oli todella komea laite, ei se ollut paras mahdollinen pelien ulkoasun kriittiseen tarkasteluun: pelkkä videoliitäntä yhdistettynä valtavaan kuvaruutuun tuotti sen verran sumean kuvan, ettei antialiasoinnista tai sen puutteesta voinut oikein vetää johtopäätöksiä.

Oi mikä kummitus tuolla haa. Kuva betaversiosta.

Gamecuben ensimmäisessä Mario-teemapelissä tapaammekin kuuluisan putkimiehen velipojan seikkailemassa kartanossa kummituksia imuroiden. Peli näytti todella hyvältä jo E3-videoiden perusteella ja on upeaa katseltavaa myös luonnossa. Luigi heiluu taskulamppunsa kanssa synkän kartanon uumenissa, pyrkien pelästyttämään haamut jolloin ne saa imuroitua. Tarkoitus on kerätä myös rahaa ja avaimia, jotka auttavat pelissä eteenpäin. Luigilla on apunaan imurin lisäksi "Game Boy Horror", josta voi katsoa karttaa ja tarkastella maisemia first person -kuvakulmasta.

Peliin sisälle pääsy vaatii tovin harjoittelua. Luigi liikkuu toisesta tikusta, imuri taas toisesta, ja muutenkin nappulat on ladattu aika täyteen toimintoja. Lisäksi imurin käyttö ei ole kovin loogista, ainakin aluksi homma menee hosumiseksi ja haamut pääsevät karkuun. Ymmärrettävät ohjeet toki auttavat tähän puutteeseen varmasti - nyt japanintaidoton on lähinnä muiden neuvojen varassa alkuun pääsyn suhteen.

Eikä alun hosuminen nytkään paljon haittaa pelaajaa, joka on varmasti pelin näyttävän ulkoasun pauloissa pitkään. Heijastuksia, valoefektejä ja muuta pikkudetaljeja löytyy vaikka muille jakaa, ja haamut näyttävät mainioilta leijuessaan pimeydessä. Esineet pöytäliinoja myöten heiluvat haamuimurin ilmavirrassa ja ympäristöön voi vaikuttaa monin tavoin. Äänet ovat sopivan selkäpiitä karmivat, luoden tunnelmaa jostakin Aku Ankka -filmin ja kauhuleffan välimaastosta.

En näe mitään syytä miksi Luigi's Mansion ei olisi hittiainesta. Ainoa isompi kysymysmerkki on pelin syvyys; ainakin alkuosassa toiminta on pelkkää haamujen ja bonusten imurointia, joka kaikessa hauskuudessaankin on aika yksioikoista (kunhan oppii käyttämään sitä imuria). Mutta joka tapauksessa LM:ssä on piristävä uusi peli-idea ja hieno toteutus, se sopii kaikenikäisille ja pitää varmasti otteessaan useita iltoja - taattua Nintendo-tavaraa siis.

Sunnuntairetkeilijöiden rauha rikkoutuu myös Gamecubella. Kuva betaversiosta.

Wave Race oli N64:n alkutaipaleen pelejä, ja ihan käypäinen tuote se olikin. Itsekin aikanaan päristelin vesiskoottereilla muutaman illan, kiitos vauhdikkaan menon ja kivasti mallinnetun vesielementin. Uudella konsolilla on peliltä tietysti lupa odottaa äärimmäistä näyttävyyttä, ja sitä Wave Race tarjoileekin roppakaupalla. Vesi roiskuu nätisti, aaltoilee kuin reaalielämän vastineensa ja vedenalaiset näkymät tuovat mieleen sukeltelun trooppisissa maisemissa.

Itse peli on sitä samaa kuin ennenkin. Ajetaan kilpaa tietokoneen kuskeja vastaan, ohitetaan keiloja ja saadaan niistä lisävauhtia; tarkkaan harkittu turbon käyttö tuo tuloksia. Kisat ovat lyhyehköjä ja nopeatempoisia, radat hyppyreineen sopivan vaikeita eivätkä AI-skootterit aja yhdessä nipussa. Kontrolleihin on helppo päästä käsiksi, varsinkin kun oppii käyttämään niitä päätynappeja tiukkoihin käännöksiin.

Pelin mahdolliset ongelmat liittyvätkin itse kisojen vaikeustasoon. Jo ensimmäisen pelin jälkeen vähänkin keskitasoa parempi pelaaja pääsee aivan kärkisijoille, eikä 5 kisan cupinkaan voitto tuottane suuria vaikeuksia. Muutenkin kisan aikana vaikeus syntyy lähinnä muiden kilpailijoiden synnyttämistä aalloista: jos pääset ensimmäiseksi ja osaat radan, saat lasketella melko tyynessä aallokossa voittoon. Ja jälleen pelin idea sallii vain rajallisen määrän variaatiota - vesihurjastelua joko jaksaa vääntää tai sitten ei.

Tästäkin huolimatta Wave Race: Blue Storm on julkaisupeliksi ihan kunnollista tavaraa. Se ei ehkä ole maailman pedanttisin simulaatio, mutta tarjoaa kyllä hupaisaa päristelyä pitkäksi aikaa ja ennen kaikkea lupaa paljon itse koneen kyvystä tuottaa näyttävää grafiikkaa. Vaikeustasoakin voi saada säädettyä, kunhan saa jotakin selvää valikkoteksteistä.



Nintendon uutuus jätti itsestään positiivisen kuvan. Kokeiltavana olleet pelit olivat varsin hiottuja ollakseen uuden konsolin ensimmäisiä, ja laitteen sekä ohjaimen design antoivat myönteisen vaikutelman. Silti Gamecuben yllä leijuu muutama kysymysmerkki.

Ilmeinen kysymys on tietenkin pelien vähyys. On selvää, että USA:n ja Euroopan julkaisuihin mennessä pelejä on jo lisää - ja niin on syytä ollakin, sillä kolme peliä tuskin riittävät avaamaan menestyksen portteja vaikka ne olisivat kuinka hyviä. Tukea on kyllä luvassa runsaasti, ja videoita upean näköisistä peleistä liikkuu netissä, mutta niin kuin olemme oppineet on julkaisijoiden suosio katoavaista; koneen ensi kuukaudet kuitenkin lopulta määräävät sen, aukeavatko pelihanat vai eivät. Mikä vaikutus sitten pienempikapasiteettisen levytyypin valinnalla on, se jää nähtäväksi: järki sanoisi, että puolitoista gigaa riittää peliin kuin peliin, mutta järjellä ei ole tekniikan kehityksen kanssa ollut enää pitkään aikaan mitään tekemistä.

Markkinointi tulee myös olemaan keskeinen tekijä konsolien taistelussa, ovathan vastassa Sonyn ja Microsoftin kaltaiset jätit. Panostusta tarvitaan sekä PS2:n aseman horjuttamiseen että Xboxin hypekoneiston rattaiden hiekoittamiseen, varsinkin kun kumpikaan vastapeluri tunnetusti ei kaihda arveluttaviakaan temppuja.

Silti jokainen tosipelaaja toivoo sydämessään Gamecubelle menestystä. Markkinat kaipaavat tervettä kilpailua yhden yhtiön sanelupolitiikan sijaan, ja Nintendo näyttäisi olevan pitkästä aikaa myös pelaajien asialla: ensimmäisiäkään pelejä ei ole jätetty vain tekniikkademon asteelle, vaan ne tarjoavat heti mukavan palan viihdettä koneen ostaneelle. Jos tämä kehitys jatkuu, Gamecube voi hyvinkin lunastaa paikkansa monen pelifanin sydämessä.


Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net