Edelleen kovin suosittu aihe sekä netissä että lehtien palstoilla tuntuu olevan, miksi joku toinen pelikone olisi parempi kuin toinen. Muut koneet usein vain lytätään kylmästi, vieläpä kuulopuheisiin perustuen - eihän kirjoittaja itse nyt niin tyhmä ole, että sellaista hirvitystä menisi kokeilemaan saati ostamaan! Mutta entäpä jos katsottaisiin hetki kunnolla omaan napaan ja mietittäisiin, miksi juuri se oma kullannuppu ei ehkä olekaan niin autuas kuin on aina luultu. Koska itse omistan kohtuullisen kasan pelikoneita ja olen niiden parissa tuhlannut aikaani liiaksikin asti, on myös hampaankoloon jäänyt kaikenlaista näistä modernin tekniikan ihmeistä.



Kaikkien kuuluu tietysti jumaloida omaa marttyyriamme Dreamcastia, ikuisesti ja aamen. Vaikka kyseessä onkin flopiksi harvinaisen onnistunut tuote, löytyy siitä toki muutakin arvosteltavaa kuin vain (erityisesti Suomessa) avuton markkinointi.

Ensinnäkin VMU-muistikortit. Sinällään hyvä idea on pilattu lähes kelvottomalla toteutuksella: korteilla on lapselliset 128 kt muistia, mikä riittää juuri ja juuri jos omistat kolme peliä. Lisäksi niiden paristot loppuvat koko ajan, jolloin niitä ei oikeastaan voi käyttää irti koneesta - ellei halua juosta Anttilassa hakemassa uusia pattereita 20 mk/satsi. Kun virta on loppu, kortti pitää äärettömän ärsyttävän piippauksen joka kerta konetta käynnistäessä, ja paristoa vaihtaessaan on jollain oudolla tavalla mahdollista tyhjentää kortin muisti - mikä onkin sitten jo todella hienoa. Lisäksi luvatut kortille ladattavat minipelit ovat käytännössä hölmöjä ja tylsiä lukujen selailuja, mutta ei se mitään, sillä ei kortilla olevalla ohjaimella voisi mitään pelatakaan. Tosipelaaja ostaa 4 Mt:n Taiwan-kortin ja heittää Sega-tuotteella vesilintua.

Eikä se ohjainkaan mistään taivaasta annettu ole. Okei, siihen tottuu ja autopelit sujuvat hyvin, mutta d-pad nyt ainakin on aivan väärässä paikassa että sitä voisi käyttää mihinkään järkevään - ja lopputuloksena analogitikkua käyttävät sellaisetkin pelit joihin se ei ollenkaan sovi. Toisekseen sen värinäpaketin olisi varmaan voinut laittaa ohjaimeen sisällekin, nyt se vie muistikortin paikan ja taas löytyy pelejä jotka onnistuvat kiukuttelemaan sen läsnäolosta.



Nintendoa olisi niin helppo lyödä väärästä massamuistivalinnasta, että suorastaan tekee mieli puolustaa pelimoduuleita. Eivät ne sentään naarmuunnu ja ne kestävät muutenkin kovaa käyttöä. On koneessa kuitenkin paljon moitteen sijaakin.

Ohjain on taas tätä "ota tai jätä" -osastoa. Kovin moni "jättää", vaikka netissä olen nähnytkin todella fanaattisia N64-padin ylistyslauluja. Kiistaton totuus kuitenkin on, että jopa ottaen huomioon konsolin kohderyhmän ainakin se analogitappi on aivan liian heppoinen, ja ison miehen kourassa se suorastaan huutaa apua. Kauppojen N64-standeilla saakin poikkeuksetta ihailla katkenneita tai keskityksensä menettäneitä analogiohjaimia. Keltainen "C-pad" on sekin liian kaukana ja soveltuu lähinnä kameran ohjailuun.

Toinen napinan aihe liittyy koneen tekniikkaan. Luvattu "anti-aliasing" tarkoittaa vain tasojen reunojen sumentamista, eikä se monesti näytä mitenkään hienolta, kunhan vain muuttaa grafiikan utuiseksi. Usein toivoisikin että sen saisi jotenkin kytkettyä pois! Sekin on toki hienoa, että grafiikkamuistia saa myöhemmin lisättyä, mutta olisiko Nintendo todella kaatunut jos koneet olisi varustettu täydellä muistilla alusta asti? Ehkä silloin jotkut muutkin kuin vain N:n inhouse-tiimit olisivat saaneet koneesta näyttävää jälkeä ulos.



PlayStationille olemme kaikki yhdessä velkaa sen, etteivät "isot" ja "sivistyneet" ihmiset enää katso pelaamista aivan yhtä paljon pitkin nenänvartta. Valitettavasti vain se sama markkinointikampanja, joka teki pelaamisesta "hip" ja "cool", vei samalla pois ison osan uskottavuutta.

Suurin haukku Pleikkarille tuleekin siitä, että sille on niin pirun vaikeaa ostaa hyviä pelejä. Suuri yleisö ei tunnetusti laadun perässä juokse, ja lähes sadan prosentin todennäköisyydellä kotikaupunkisi kaikkien pelikauppojen valikoima on jotain urheilurahastuskökköä tai nopeita cashcow-versioita PC-peleistä. Hyvät pelit eivät erotu julkaisumassan alta, ja Suomen kokoisessa maassa ne eivät pääse edes levitykseen. Lempinimi "Pay$tation" ei ole kovin kaukaa haettu.

Lisäksi PSX on sikäli kiintoisa tuote, että se on huonontunut koko kehityksensä ajan. Pienet laatupoikkeamat pois lukien ensimmäiset mallit olivat todella hyvin tehtyjä, tukevia laitteita joissa oli kunnolliset liitännät. Mutta kun Sony alkoi maksimoida voittojaan, lähti ensin S-videoliitin, sitten RCA-liitännät, sitten rinnakkaisportti (se oli piraattien syy, mutta tuhosi myös monta hienoa oheislaitetta) ja sitä rataa. Uusi PSOne onkin sitten käytännön esimerkki siitä, kuinka halvalla koneen oikeastaan voi tehdä. Ja tietenkin joka malliin on eri varaosat, jolloin vanhan koneensa korjaamista kuvitteleva saa vaellella osien perässä kuin murhamiehen sielu.



Jos Jeesuksen toinen tuleminen olisi sijoittunut viime vuoden marraskuun 24:nnelle päivälle, se olisi todennäköisesti jäänyt mediassa PS2:n julkaisun jalkoihin. Talousuutisia myöten ihmeteltiin tätä "pelikoneen uutta versiota". Kaikkien kiemurrellessa ekstaasissa jäi kuitenkin huomaamatta, että itse kone oli paljon melua tyhjästä.

Sony osaa kyllä ottaa rahat pois, kuten tunnettua. Kun istut lopulta kotona PlayStation® 2:n, Memory card (8 MB)(for PlayStation® 2):n, toisen DualShock2®:n ja tietenkin ykkösjuppilelu Vertical Stand (for PlayStation® 2):n kanssa, huomaat käyttäneesi rahasumman, jolla olisit ostanut hyväkuntoisen Lada®-henkilöauton. Ja mitä sitten voit hankinnallasi pelata? Melko kamalia julkaisupelejä, melkein OK versioita PC-peleistä tai näitä vähän uudempia tuotoksia, jotka ovat kyllä varsin hyvän näköisiä mutta jättävät muuten toivomisen varaa - varsinkin jos niitä vertaa muille alustoille julkaistuun tavaraan. Varsinaiset "kaikkien mielestä hyvät" -pelit on aika pian pelattu. Sen jälkeen voitkin istua lootusasentoon ja jäädä odottamaan MGS2:ta ja FF X:ää; olet varmasti nirvanassa ennen kuin ne lopulta saadaan uunista ulos. Toki voit myös katsoa DVD-leffoja, vaikkakin toisto pätkii jokaisesta pienestä naarmusta ja joudut ostamaan 200 mk:n SVHS-johdon saadaksesi kuvanlaadun hyväksyttävälle tasolle (tai siis sellaiselle, jonka saat 1500 mk:n DVD-soittimesta). PS2 voi olla sijoitus tulevaisuuteen, mutta muita perusteita sen hirveälle hinnalle ei toistaiseksi oikein löydy.

Ja tosiaan, ne liitännät. Jos maksan koneesta 3000 mk, olisi ihan hauskaa jos saisin siitä heti mahdollisimman suuren hyödyn omien laitteideni kanssa. Mutta kun ei. Sony haluaa myydä jokaisen johdonpätkän erikseen kovaan hintaan, joten takapaneelista löytyy vain se AV multi out, ja laitteen mukana toimitetaan vain surkea komposiittivideojohto. PSX:n vanha RGB-kaapeli ei tietenkään käy ainakaan DVD-toistoon. Kumma että saman valmistajan DVD-soittimesta kyllä saa RGB-kuvaa ulos.



Kun alkaa listata pelikoneiden puutteita, tulee helposti mieleen ettei se omakaan suosikki nyt ole lähelläkään täydellistä. Ja hyvä niin. Kehuja ja varsinkin asiallisia haukkuja tarvitaan edelleen, että jatkossa pääsemme yhä lähemmäksi Äärimmäistä Pelipömpeliä™ . Yksisilmäinen oman ostoksen kehuminen ei palvele ketään, sen paremmin kuin muiden koneiden haukkuminen ilman perusteitakaan, eikä kaikkea netistä lukemaansa kannata uskoa. Kun pelibisnes kasvaa kasvamistaan, tulee yhä vaikeammaksi erottaa jyvät niistä kaikista erittäin kauniisti paketoiduista akanoista - ja se onnistuu vain pitämällä silmänsä auki.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net