Lueskeltuani tässä päivänä muutamana keskustelualueelta kiivasta vääntöä piraattipeleistä, aloin oikein tosissani miettiä tätä koko kopiointikysymystä. Jotenkin kun tuntuu, ettei asia ole aivan niin mustavalkoinen kuin äkkiseltään luulisi - ainakin voidaan puhua harmaan eri sävyistä.
Siitä nyt varmasti voidaan olla yhtä mieltä, että piratismi on väärin, ja mitä suuremmassa mittakaavassa sitä harjoitetaan, sitä enemmän väärin se on. Esimerkiksi minä en olisi kovin mielissäni, jos joku nyt nappaisi tämän tekstin leikepöydälle, vaihtaisi alle oman nimensä ja myisi kolumnin vähän pienemmällä juttupalkkiolla johonkin toiseen julkaisuun. Hän olisi silloin ansainnut rahaa minun usean tunnin työlläni, enkä itse saisi siitä minkäänlaista korvausta. Tämän oletetun toisen julkaisun ylläpidolle kauppa tietysti olisi hyvä: sama kolumni halvemmalla! Ongelma vain on siinä, että yhtälöstä puuttuu se "ensimmäinen liikuttaja": tekstini kopioija tuskin osaisi itse edes lukea saati kirjoittaa - sillä jos osaisi, tuskin hän nyt minun sotkujani vaivautuisi kopioimaan - eikä näin ollen pystyisi itse tuottamaan minkäänlaista materiaalia. Minunkin kirjoitusmotivaationi voisi kummasti pudota, kun huomaisin ruokkivani loisia, joiden ainoa kyky on jäljentää toisten työtä. Jolloin lopulta siis kaikki jäisivät ilman tekstejä. Jos vielä juttupalkkioni riippuisi siitä, kuinka moni sepustukseni lukee, oltaisiin pian katastrofissa: kopioituja kolumneja ostava julkaisu voisi myös toimia pienemmillä kuluilla, jolloin se varmaan saisi mainostettuakin itseään enemmän. Kohta kaikki kävisivätkin lukemassa kolumnit "PelliPlaneetasta".
Toisin kuin pelijournalismissa, jossa fps:t ja Hz:t sekoittava avustaja saa rauhassa kirjoittaa kolumninsa ja pitää juttupalkkionsa ilman kopioinnin pelkoa, pelien tekijät ja julkaisijat elävät jatkuvasti kuvaamani kaltaisessa todellisuudessa. Oma hengentuote on julkista riistaa jo ennen valmistumistaan, ja viimeistään parin päivän kuluessa ensimmäisestä julkaisusta - oli se sitten Japanissa, USA:ssa tai Euroopassa - löytyy peli netistä ja ammattipiraattien CD-tallentimista. Konsolipuolella piraattien pelaamisen ympärille on syntynyt kokonainen teollisuudenhaara, alkaen mod-piirejä lisäansioiden toivossa asentelevista koulupojista ja päättyen hämärien piraattikauppiaiden kautta liikemiehiin, joiden palkan maksavat samaisia piirejä ja "backup-laitteita" valmistavat yritykset. Heitäkin kuitenkin yhdistää jokin: kaikkien tilit olisivat äkkiä punaisella, elleivät pelifirmat tuottaisi putken toiseen päähän jatkuvasti helposti kopioitavaa materiaalia. Samaiset firmat ovat muuten myös ainoita, jotka eivät hyödy penniäkään tästä koko rakennelmasta.
Niinpä minun oikeustajuuni eivät kerta kaikkiaan mahdu ihmiset, joka maksavat Mustamäen torilla kauppiaille oikeaa rahaa siitä, että he osaavat käyttää CD-R-asemaa ja värikopiokonetta. Vaikka en todellakaan kieriskele rahassa, ei tulisi mieleenikään ruokkia vähillä pennosillani järjestäytynyttä rikollisuutta ja jättää rehellisen työn tekijät nuolemaan näppejään - vaikka se sitten tarkoittaisi sitä etten olekaan ensimmäinen jolla on tämä uusin ja kaunein peli. Jotenkin myös tuntuu ettei uutuuspelien hankkiminen piraatteina ainakaan edistä jo ennestään syrjäisiä suomalaisia pelimarkkinoita.
Minun on siis helppo julistaa, että PlayStationissani, sen kummemmin kuin PS2:ssanikaan, ei ole mod-piiriä. Omistan kylläkin yhden piraattipelin ("Indy 500"), jonka ystäväni toi minulle Singaporesta v. 1996. Kokeilinkin sitä kerran toisen ystäväni "mod-moduulilla", koska ko. peliä ei ole milloinkaan myyty Euroopassa; se oli huono, mikä ei ollut valtava yllätys. Oli samaisesta moduulista tosin hyötyäkin: sillä sai pelattua import-pelejä.
Noloimmat tunnustukset
Silläkin uhalla että kohta minulle käy kuin Vappu Taipaleelle LSD-kokeilujen kanssa, on minulla piratismin suhteen jotain tunnollanikin. C-64:llä minulla oli jokunen kymmenen kopioitua peliä, Amigalla ehkä pari sataa. Alkuperäisiä pelejä kuusnepalle minulla oli ehkä saman verran kuin kopioita, Amigalle selvästi vähemmän. Ja syy? Tilaisuus teki varkaan. Amigalla oli helppo kopioida ja kone oli kaikilla. Kavereiden kesken oli aivan tavallista vaihdella levykkeitä, eikä kukaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena, varsinkin kun 12-vuotiaiden taskurahoilla ostettiin korkeintaan 5-6 peliä vuodessa. Sikäli olin poikkeusyksilö, että minulla sentään oli jokunen kymmenen alkuperäistäkin hittipeliä, mistä tietysti kiitos isälle.
Tuolloin pelimaahantuojilla oli selkeän kaksijakoinen suhtautuminen piratismiin. Pikkupoikien "kopsin sulle tän, jos kopsit mulle ton" -toimintaa katsottiin tietoisesti läpi sormien, ja keskityttiin ilmoituspalstoilla kopioita kauppaavien "pienyrittäjien" nappaamiseen. Jokusia tuomioita tulikin, muistaakseni Toptronics oli tuolloin edelläkävijä pelien tekijänoikeuksien valvonnassa. Oikeastaan tämän myötä minunkin kaveripiirissäni herättiin huomaamaan, että toimissamme on jotain väärää. Lopettamaan se ei silti innostanut, rahapulassa toimintaa jatkettiin oikeastaan siihen asti kunnes oli alettava ostamaan Amiga-pelejä jo kannatuksenkin vuoksi. Samaan aikaan konsolit keräsivät pelivalmistajien kannatusta varsin turvallisen tallennusmuotonsa vuoksi: moduulien kopiointi ei ihan joka kylässä onnistunut. Vähän aikaa näytti kuin piratismi olisi voitettu, kun vielä PC:kin siirtyi CD-ROM-aikakauteen.
Mutta osatotuushan tämäkin oli. Kaukoidässä oli laitettu jo 1980-luvulla eprommerit kuumiksi ja Suomeenkin oli rantautunut Nintendo-klooneja, kloonipeleineen tietysti. Kavereiden kesken kopiointi kyllä loppui, mutta yhä selkeämmin alettiin ruokkia ammattimaisia piraattikauppiaita: maksettiin moduulin valmistuskustannuksia ja kauppiaiden katteita, muttei penniäkään itse pelistä. Ja kun tallentavat CD:t tulivat, valmistuskin halpeni lähes rajattomasti ja "ongelma" CD-ROMin kopioimattomuudesta poistui. Kun samalla kuitenkin laitevalmistajien lisenssimaksut ja muut kulut pitivät pelien hinnat korkealla, tilanne alkoi levitä käsiin. Lähes kuka tahansa pystyi nyt valmistamaan CD-kopioita melkein olemattomilla kuluilla (moduulien valmistus sentään vaati tehtaan) ja myymään niitä kaupan hintoja edullisemmin. Kopiosuojauksia yritettiin, mutta kaiken ihmisen keksimän voi tunnetusti toinen ihminen kiertää.
"Uuden aallon" kopioissa oli muutakin eroa. Nintendo-kloonipelit, niin rikollisia kuin olivatkin, olivat samalla avuttomuudessaan jotenkin sympaattisia: kannessa oli jokin liikuttava kaksivuotiaan töherrys tai runneltua englantia, ja koneetkin toimivat joskus ja jouluna. Usein myös pelejä oli hiukan muokkailtu; kipein esimerkki lienee peli nimeltä "Somari", Nintendolle tehty Sonic the Hedgehog jossa pelaaja ohjaakin Mariota! Monet harrastajat keräilevätkin nykyisin näitä Taiwan-piraatteja.
Haistakaa mod
Sen sijaan PlayStation- ja PC-kopioissa ei ole enää mitään hauskaa: ne ovat selviä ja ammattimaisia tuoteväärennöksiä. Kansi kopioidaan kylmästi alkuperäisestä pelistä, ja mitä parempilaatuinen eli aidomman näköinen saadaan aikaiseksi, sitä kovempi hinta kanteen lätkäistään. Bisnestä pyörittävät joko äänilevypiratismilla rikastuneet ammattirikolliset, jotka kauppaavat kopioita netissä tai toreilla, tai sitten ymmärtämättömät ja/tai välinpitämättömät ihmiset kirpputoripöytineen.
Juuri tämä härski rahastaminen toisten työllä lopullisesti käänsi minut piratismia vastaan - sen kaikissa muodoissa. En halua antaa rahojani toisten työtä ryöstäville loiseläjille, en halua olla missään tekemissä tämän homman kanssa. En halua mod-piiriä, en mod-moduulia, en jousta joka pitää Pleikkarin levyluukun auki. En varasta ruokaanikaan, joten minulla on kyllä varaa maksaa pelistä jota haluan pelata. Jos se ei satu miellyttämään, voinhan aina viedä sen takaisin ja saada vaihtohyvityksen.
Aivan kovana en sentään ole voinut pysyä. Minulla on yksi kopioitu Dreamcast-peli. Kaverini, jolla on nopea nettiyhteys, haki minulle taannoin Tokyo Bus Guide -pelin netistä ja poltti sen CD:lle. Koska Dreamcast ei tarvitse modia, sain pelattua sitä japanilaisessa koneessani. Kyseessähän on se todella outo peli, jossa pitää ajaa bussia tarkasti aikataulujen ja liikennesääntöjen mukaisesti.
Minua nyppii tuo Tokyo Bus Guide useastakin syystä. Ensinnäkään en haluaisi omistaa tuota kopiota, mutta haluan kuitenkin pelata peliä. Suomesta en voi sitä ostaa, ja Japanista tunnen vain yhden ihmisen joka on jo muutenkin lähettänyt minulle tusinan verran pelejä, joten häntäkään en viitsisi lähettää etsimään tuollaista harvinaista nimikettä. Toisekseen sen saaminen Suomeen maksaisi vähintään 600 mk (nimim. kokemusta on), mikä on aika lailla liikaa siitä pelistä, niin perverssillä tavalla hauska kuin se onkin.
Toisaalta voisin olla levollisilla mielin. Olen tukenut Segan tuhoon tuomittua konsolia enemmän kuin monet: ostanut kaksi konetta, neljä ohjainta, muistikortteja sekä kymmenisen PAL-peliä ja varmaan kaksikymmentä NTSC-J -peliä, lähes kaikki täyteen hintaan ja kaupan kassalta. En usko, että kukaan on minulle yhdestä kopiopelistäni kauhean vihainen. Mutta kun itseäni kiukuttaa. Miksi on käytännössä pakko kopioida?
Dreamcastin kohdallahan tilanne on vielä jotenkin siedettävä. Kaikkia pelejä on ollut tarjolla ihan hiljattain, joten nopea kierros Osakassa varmasti tuottaisi kelpo kassillisen näitä harvinaisempia nimikkeitä, vieläpä järjellisiin hintoihin. Mutta Osaka on Japanissa, toisella puolella maailmaa, eli Suomessa ollaan niiden muutaman ihmisen varassa, joilla on hyvät kontaktit Nipponiin päin. He taas tunnetusti osaavat ottaa omansa välistä. Voi kunpa olisi jokin virallinen tapa ostaa pelejä, joita ei kuitenkaan julkaista koko maailmassa!
Moraali koetuksella
Aivan mahdottomaksi tilanne sitten menee vähän vanhempien PC- ja Pleikkaripelien kanssa. Niitä on joskus aikanaan tehty yksi painos, joka on myyty loppuun eikä hyllykappaleita enää ole. Suosittujakaan pelejä ei usein julkaista uudestaan budjettiversioina. Pahimmassa tapauksessa peliä ei edes koskaan julkaistu Euroopassa, ja ne muutamat harmaatuodut kappaleet nousevat huutokaupoissa tähtitieteellisiin summiin.
Tässä vaiheessa piratismi helposti glorifioituu kulttuuriperinnön vaalimiseksi ja peleistä nauttimisen oikeudeksi. Pelejä "täytyy" levittää ilmaiseksi, että kaikki varmasti pääsevät kosketuksiin pelin tekijän nerouden kanssa.
Valitettavasti vain tämäkin ajatus on virheellinen. Kokeilepa mennä torille myymään halvalla CD-kopioita Janos Valmusen Bussipysäkillä -sinkusta; saat aivan samat sakot kuin Darudesta. Syykin on selvä: artistit saavat edelleen royalteja levymyynnistä, joten jokainen kopio on rahaa heiltä pois, eikä vapaan levityksen perusteluksi riitä pelkästään, ettei sitä levyä enää kukaan osta. Tekijänoikeus vuodelta 1990 on edelleen tekijänoikeus.
Tätä taustaa vasten on aika kova vaatimus, että kaikkien peliyhtiöiden tulisi vapauttaa pelinsä abandonwareksi jo muutaman vuoden kuluttua. Kuka tietää, missä niitä vielä on hyllyssä, mutta heti kun tavara alkaa levitä ilmaiseksi, vähienkin alkuperäiskappaleiden myynti kuolee varmasti. Tappion kärsivät pelikauppiaat, kehittäjätiimit ja julkaisijoiden työntekijät, joilla on ihan samalla lailla opintolainaa ja asuntovelkaa kuin pelien kopioijallakin. Vanhastakin työstä pitää saada korvaus, jos työ aikanaan tehtiin hyvin.
Ongelmaksi nousee koko alan nuoruus. Tietokone- ja videopelibisnestä on tehty tosissaan sellaiset 20 vuotta, joista vasta viimeiset 5 ovat olleet todella lihavia vuosia, kiitos 3D-korttien ja Sonyn. Jos vertailukohdaksi otetaan musiikkialan 25 vuoden sääntö, olisivat vasta ensimmäiset Atari 2600 -pelit pian "teostovapaita". Monkey Islandia saisimme pelata vuonna 2015, ja silloinkin vain jos tulkitsemme tuota käytäntöä todella liberaalisti. Kuitenkin käytännössä 80- ja 90-lukujen pelejä on netti pullollaan, ja vapaan levityksen rajoittaja leimataan fasistiksi.
Minä en osaa ratkaista piratismiongelmaa; jos osaisin, tienaisin jo sillä rahaa. Sen kuitenkin tiedän, että uusien pelien kopiointi on rikos, eivätkä sen harjoittajat tarvitse yhtään puolustajaa, varsinkaan jos - ja kun - toiminnassa liikkuu rahaa. Vanhempien, julkaisemattomien ja harvinaisten pelien suhteen sen sijaan kaivataan kipeästi pelisääntöjä. Siitä hyötyisivät lopulta sekä pelaajat että oikeudenomistajat - uskon, että moni olisi valmis tarttumaan klassikkopeleihin, jos niitä olisi tarjolla houkutteleviin hintoihin.
Mikko Heinonen Peliplaneetta.net
