Peliplaneetan testissä Nintendon uutuus Game Boy Advance

Täytyy nostaa hattua Nintendon markkinointiosastolle. Siinä missä Sony yllytti kaikin voimin PS2-hypeä ja sai lopulta enimmäkseen vihat päälleen kun tavara loppui pahasti kesken eikä peleistäkään ollut mihinkään, antoi Nintendo hyvin hillitysti ja harkitusti tietoa Game Boy -uutuudestaan julkisuuteen - ja katseli vierestä, kuinka yleisö villiintyi. Sillä välin keskityttiin siihen, että tavaraa olisi mahdollisimman monelle halukkaalle.

No, loppuivathan koneet toki USA:ssa kesken Nintendoltakin, mutta tuskin kukaan olisi voinut varautua sellaiseen vastaanottoon kuin GBA kohtasi. Siitä huolimatta niitä saatiin Suomeenkin runsaasti heti näin aluksi, ja tällä kertaa julkaisukin oli Suomessa pari päivää muuta Eurooppaa ennen, juhannuksen vuoksi tietenkin. Mutta millainen tämä ihmelaite sitten on, ja vastaako se huimiin odotuksiin?

Sukupotretti. Jos GBA:ta kääntää 90 astetta on se aika saman kokoinen kuin esi-isänsä.

Ensivaikutelma on, että Nintendo on vihdoin antanut periksi ja kääntänyt koneen vaakasuuntaan. Monet kilpailijat, jotka tosin sittemmin ovat jo markkinoilta kadonneet, harrastivat tätä suuntaa jo kauan sitten. Itse asiassa GBA näyttääkin aika paljon edesmenneeltä Neo Geo Pocket Colorilta. Muutos saa myös koneen näyttämään pieneltä, vaikka se itse asiassa on suunnilleen saman kokoinen kuin Game Boy Color, kuten oheisesta kuvasta ilmenee. Paljon tuntuvampi vaikutus on, että laitetta on nyt paljon mukavampi pitää kädessä; GBC oli hieman etupainoinen ja käsiä täytyi pitää kovin lähekkäin, GBA taas sopii melko hyvin isokätisemmällekin.

Ohjaimissakin on uutta otetta. Päätyyn on lisätty L- ja R- painikkeet, aivan kuten Super Nintendon padissa aikanaan. Niiden sijoittelu tosin on selvästi pienikätisiä suosiva, isokourainen viikinki saa koukistaa etusormensa ennen kuin varsinainen pelaaminen kunnolla onnistuu. Start ja selectkään eivät ole parhaassa mahdollisessa paikassa, nyt varsinkin pelin paussaaminen on hankalaa. Kaikki kytkimet ovat kuitenkin tukevan tuntuisia, ja suuntaohjain mahdollistaa hyvinkin tarkan pyörittelyn kunhan siihen tottuu.

Kone on varsin kaunis ja ohjaimet sopivat käteen. Select ja Start saisivat olla isommat.

Pelimoduulit, eli ne muovinkappaleet jotka sisältävät itse pelin, ovat pienentyneet korkeussuunnassa noin puoleen entisestä. Nyt ne ovat jo niin pikkuisia, että hukkuminen on konkreettisena vaarana, mutta toisaalta ne kulkevat mukana kätevästi vaikkapa taskussa. Vanhat Game Boy - ja GBC-moduulit sopivat Advanceen, mutta silloin noin puolet moduulista luonnollisesti törröttää koneen takaa ulkona (Game Boy Camera on jo tosi pervon näköinen).



Teknisesti GBA on mielenkiintoinen. Siinä missä vanha GameBoy tikitti Z80-senioriprosessorin turvin, väriversio tosin tuplatulla 8 MHz:n kellotaajuudella, on Advancen sydämenä kehittynyt 32-bittinen ARM RISC. Prosessori on eurooppalaista suunnittelua, ja sen esi-isä nähtiin aikanaan superkotimikro Acorn Archimedeksessä. Myös koko grafiikka- ja äänipuoli on laitettu uusiksi, joten kyseessä ei enää ole vain vanhan hardwaren lämmittely. Onkin turvallista sanoa, että GBA on tehokkainta rautaa mitä taskukokoon on tungettu, arvioiden mukaan suorituskyky on jossakin SNESin ja PlayStationin välissä vaikka varsinaisia 3D-ominaisuuksia GBA:ssa ei olekaan. Yhteensopivuus vanhojen pelien kanssa on varmistettu heittämällä mukaan myös Z80, eikä ainakaan minun korviini ole kantautunut juoruja pahoista toimivuusongelmista. Ainoa varsinainen puute on GBC:ssä ollut infrapunaportti: sitä ei Advanceen ole sisällytetty ilmeisen laimean suosion vuoksi. Sen korvikkeeksi on tosin luvassa jotain paljon hienompaa: GBA:n voi aikanaan kytkeä GameCubeen lisänäytöksi ja -ohjaimeksi.

Tekniikan ihme: kahden koneen peli yhdellä moduulilla. Kuvassa Mario Advance.

Varsinainen uutuus, ja yksi ennakkoon kohua herättäneistä ominaisuuksista, liittyy linkkikaapeliin. Liittämällä useampi kone yhteen kaapelilla voidaan nimittäin pelata moninpeliä vain yhdellä pelimoduulilla. "Herrakone" siis lähettää piuhaa pitkin osan pelikoodista toisille koneille ja maksimissaan neljän pelaajan riemu voi alkaa. Kaapeleita tosin tarvitaan useampia; ensimmäisellä kaapelilla liittyvät toisiinsa vain ykkös- ja kakkoskone, numerot 3 ja 4 tarvitsevat molemmat oman piuhansa. Siitä huolimatta ominaisuus on kerrassaan loistava, lisää roimasti moninpelin houkuttelevuutta ja valtaosa peleistäkin näyttää tukevan sitä. Tietojen lähetys toki kestää tovin ennen pelin alkua, muttei ollenkaan kiusaksi asti.

Negatiivista ennakkojulkisuutta on puolestaan saanut näyttö. Peräti 32 000 yhtäaikaista väriä esittävä TFT on virransäästösyistä toteutettu ilman taustavaloa, ja lehdistössä on jo pitkään räävitty sen herkkyyttä valon tulokulmalle. Tällä kertaa on syy uskoa hypeä: näyttö haluaa valonsa tietyllä voimakkuudella ja tietystä kulmasta. Silloinkin se on varsin tumma GBC:hen verrattuna (ja kuvaruutukuvien ottaminen on likipitäen mahdotonta). Koneen keveys ja näppäryys toki helpottaa oikeaan asentoon kääntelyä, mutta tarvikkeena saatavalle valaisimelle on varmasti paljon ostajia. Tummuutta lukuun ottamatta näytöstä ei ole poikkipuolista sanottavaa: värit ovat kirkkaat ja tarkkuus ei jätä toivomisen varaa.

Äänipuoli on toteutettu yhdellä pienellä kaiuttimella. Sen taajuusvaste on kokoon nähden yllättävän hyvä eikä ääni ärsytä missään vaiheessa. Tosipelaaja tietysti napsauttaa kuulokkeet kiinni liitäntään, jolloin soundeista tulee paljon tuhdimmat. Koneen ääniominaisuuksista on kuulunut vaimeaa kritiikkiä; ainakin mukana tulleiden pelien äänet kuitenkin soivat mukavasti, jos eivät nyt mitään kylmänväristyksiä tuotakaan.



Vaikka kone olisi kuinka hieno ja teknisesti kekseliäs, ei sillä tekisi mitään ilman hyviä pelejä. Maahantuoja toimitti ihmeteltäväkseni kolme julkaisupeliä: Super Mario Advancen, F-Zero Maximum Velocityn ja Kuru Kuru Kururinin. Näistä kaksi on siis päivityksiä vanhoista NES- ja SNES-peleistä, yksi taas uudempaa tuotantoa.



Super Mario Advance: Kierrätys kunniaan

Jokaiselle Nintendo-tuotteelle pitää olla saatavana Mario-peli heti julkaisun yhteydessä, ja SMA paikkaa tämän aukon. Se sisältää itse asiassa kaksi peliä: NESille aikanaan julkaistun Super Mario Bros. 2:n ja ikivanhan Mario Brosin, joka julkaistiin ties kuinka monelle eri koneelle aikanaan. Jälkimmäinen on päivitetty moninpeliksi, jossa kamppaillaan kolikoista toisia pelaajia vastaan; edellinen taas on lähinnä siirretty piuhaa pitkin, olisiko grafiikkaa vähän kaunistettu ja lisätty jokunen puhesample.

Mario on Mario... 2000-luvullakin.

En aikanaan pelannut Mario 2:ta mitenkään ekstensiivisesti, joten en osaa verrata sitä muihin saagan osiin; kuitenkin olen kuullut, ettei se edes alunperin ollut SMB-sarjan peli vaan jotain muuta, joka sitten muokattiin osaksi Mario-jatkumoa. Oli miten oli, pelissä ei ole samaa hysteeristä imua kuin ykkös- ja kolmososissa eikä pelin tahti ole läheskään yhtä kiivas. Mario 2:ssa liikutaan paljon ylös ja alas, poimitaan vihollisia ja heitellään niitä, kuljetaan ovista ja ollaan muutenkin aika tavanomaisia. Kuluneet vuodet ovat jättäneet peliin paljon enemmän jälkiä kuin esim. GBC:n Super Mario Bros Deluxeen, eikä sen parissa oikein viihdy kuin annoksensa tarvitseva platform-nisti tai kovan luokan Mario-friikki. Paljon mieluummin olisin nähnyt uusinnan SMB 3:sta.

Arvio: 70

F-Zero Maximum Velocity: Kovaa menoa taskukoossa

Aloituskuva on tehty uusiksi. Kuvasta näkyy myös että näyttö kerää pölyä aika nopeasti.

F-Zero oli aikanaan ensimmäisiä pelejä, jotka käyttivät SNESin Mode 7 -tilaa hienon kolmiulotteisen vaikutelman luomiseen. Ideana oli kiitää ilmatyynyaluksilla miljoonaa tulevaisuuden kilpa-ajoissa ja nopeat refleksit olivat perusedellytys. Ohjaus oli tehty käyttämään SNESin ohjainta, jossa oli juuri esitelty nuo L- ja R-näppäimet - kurveissa kun piti käyttää niillä aluksen ilmajarruja. Lisäksi pelissä oli loistava ääniraita, ja kaiken kaikkiaan se oli yksi Super Nintendon upeimmista kokemuksista. Mikäpä siis sen parempi valinta esittelemään uutta ja uljasta käsikonsolia.

Käännös onkin laadukas. Hurja vauhti on säilynyt grafiikka parantuessa entisestään ja ensivaikutelma pelistä on todella mainio - vaikka alkuperäinen upea musiikki onkin menty vaihtamaan. Mukaan on myös laitettu moninpeli 2 - 4 pelaajalle.

Aluksia on paranneltu SNES-versiosta - nyt ne näyttävät kolmiulotteisemmilta.

Mutta kun peliä pelaa hetken, huomaa että eroakin on. Tuntuu siltä, että vaikeustaso on säädetty entistä korkeammalle; ainakaan SNES-veteraani ei selvittänyt kisoja mitenkään läpihuutojuttuna. Samoin moninpelissä tietokoneen kiiturit laskettelivat melkoista kyytiä ihmispelaajien taistellessa loppupään sijoituksista. Vaikutusta voi tietysti olla silläkin, että mainittujen L- ja R-nappien käyttö ei minun käsilläni ollut sieltä helpoimmasta päästä. Eihän peli toki mikään mahdoton ole, mutta varsinkin tottumattomampi pelaaja voi lannistua kun jo ensimmäisen kisan voittoon tarvitaan herkeämätön katsekontakti rataan ja perusteellinen ajopelin ominaisuuksien tuntemus. Silti komea peli, komea käännös ja moninpeli vielä kuorrutuksena kakun päällä.

Arvio: 80

Kuru Kuru Kururin: Yksi vielä ja sitten lopetan

Älä vain paina sitä Startia. Voi olla ettet saa lopetettua.

Pelisatsin helmi olikin hieman yllättäen tämä Appilan Pappilan... ei kun Kuru Kuru Kururin, josta en ollut aiemmin juuri kuullutkaan. Kyseessä on puzzlepeli japanilaiseen tyyliin: pelaajan tulee ystävien pelastamisen nimessä ohjata Kururin-linnun avaruusalus erilaisten sokkeloiden läpi. Ongelmana on vain se, että alus on pitkän kepin muotoinen ja pyörii koko ajan keskipisteensä ympäri, joten pelaajan on mietittävä ajoituksensa ja liikkeensä tarkasti kohdalleen - seiniin kun ei sovi törmäillä. Mukana on tietysti myös pakollista söpöilyä ja huonoa englantia.

Huomatkaa sankarimme iloinen ilme. Seikkailu on vasta alussa...

Yksinkertaiset mutta hieman oudot ideat ovat yleensä niitä parhaita, ja KKK (hmm...) todistaa tämän mainiosti. Vaikka ensimmäinen ajatus on, että tuohan nyt on helppoa, on pelaaja koukussa ennen kuin huomaakaan. Otin GBA:n mukaani nuorten aikuisten juhannuskemuihin, eikä se juuri pöydällä lojunut - ja suurimman osan ajasta pelinä oli juuri Kuru Kuru. Kentät on suunniteltu hyvin, grafiikka toimii, teemoissa on sopivasti vaihtelua ja musiikitkin vielä istuvat tyyliin. Ainoa miinus tulee moninpelistä, se ei oikein sovellu tähän pelityyppiin ja jää hetken kokeilun jälkeen kuriositeetiksi. Sitä ei kuitenkaan kauan sure, sillä yksinpelissä riittää väännettävää pitkällekin junamatkalle - kunhan vain hermot pysyvät kurissa, loppupään kentissä riittää nimittäin todella haastetta...

Arvio: 86



Game Boy Advance ansaitsee sen suuren tulevaisuuden, joka sille on luvassa. Koneen suunnittelu on hyvää, sen markkinoinnissa on lähdetty liikkeelle nöyrästi ja Suomenkin maahantuoja on kerrankin tosissaan tuotteensa suhteen. Ja ennen kaikkea koneen ensimmäisetkin pelit ovat jo erittäin pelattavia, vaikkeivät konetta äärimmilleen venytäkään. Lähitulevaisuudessa sitten siintävät nämä varsinaiset näyttöpelit, mutta kannettavaa viihdettä etsivä voi jo nyt tarttua Nintendon uutuuteen. Ikuinen Sega-friikkikin kumartaa vanhan vastustajan suuntaan: hyvin pelattu, iso N.


Tekniset tiedot (Nintendon ilmoitus) :

• Virallinen nimi: GAME BOY ADVANCE
  
• Näyttöruudun koko: 40.8 mm x 61.2 mm
  
• Näytön ominaisuudet: tarkkuus 240 x 160 pistettä, maks. 32,000 väriä (Game Boy Color: 160 x 140, maks. 56 väriä)
  
• CPU: 32-bit RISC (ARM) + 8-bit CISC (Z80)
  
• Muisti: 32 kt WRAM + 96 kt VRAM (CPU:ssa), 256 kt WRAM (CPU:n ulkopuolella)
  
• Virrankulutus: n. 0.6 W
  
• Paristojen kesto: n. 15 tuntia kahdella AA-paristolla
  
• Pelimoduulien koko: maks. 256 MBit (32 Mt)
  
• Hintaluokka: n. 900 mk
  
• Maahantuoja: Agerex Oy
  
  Mikko Heinonen
  Peliplaneetta.net