En ollut ainoa jolla oli naurussa pitelemistä, kun Sony alkoi aikanaan marssittaa maailmalle mainoslauseita uudesta PlayStation 2:sta. Sen "pelihahmoilla on tunteet" varmaan kaikki muistavatkin, mutta toinen ikimuistoinen slogan oli "tämä ei ole enää vain pelaamista, tämä on computer entertainmentia". Pelaaminen muutetaankin tietokoneviihteeksi ja mukaan saadaan kaikki vauvasta vaariin. Joo hei. Lyhyt tuntui olevan muisti Sonylla, kun kuitenkin alle 10 vuotta sitten parikin isoa yritystä tuoda markkinoille "interaktiivisen viihteen uusi standardi" - oli kapsahtanut katajaan pahemman kerran.

Philips CD-i 450

Philipsillä on aina ollut aktiivinen ja ennakkoluuloton tuotekehitysosasto, olihan firma mm. mukana C-kasetin ja CD-levyn kehittelyssä sekä osallistui aikanaan myös kotivideoformaattien sotaan omalla Video 2000 -fiaskollaan. Siksi olikin luonnollista, että kun Philips 90-luvun alussa päätti hypätä pelibisnekseen, projektista tehtiin kerralla tarpeeksi iso ja luotiinkin kokonainen standardi. Syntyi CD-i, interaktiivinen CD-levy. Määritelmä kiirehdittiin kirjaamaan CD-levyn peruskirjaan.

Tätä logoa ei sittemmin paljon nähty.

Sen lisäksi, että Philips oli kohtuullisen innovatiivinen firma, tunnettiin se myös massatuotteiden valmistajana, joten luonnollisesti uusi viihdelaite suunnattiin suurelle yleisölle. Ohjelmistoon pyrittiin saamaan tarjontaa kaikille kiinnostuneille - peruspelaajista niihin, jotka osasivat tuskin käyttää videoita. Ensimmäiset mallit näyttivätkin enemmän CD-soittimilta, ja ohjailu onnistui infrapunakaukosäätimellä. Lisäkortilla laitteen saattoi vielä muuttaa Video CD -toistimeksi.

Wacky World of Miniature Golf CD-i

Imagoon sopivasti ensimmäiset laitteet olivat todella suolaisen hintaisia, CD-i:stä sai pulittaa ainakin parin-kolmen hyvän CD-soittimen hinnan. Se oli tietenkin suunnattu nippelihulluille, jotka halusivat sen viimeisen ihmelaitteen heti kotiinsa. Virhe tehtiin vain siinä, että suuri osa näistä ihmisistä olisi kyllä mielellään pelannut jotain oikeita pelejä - ja niitä CD-i:llä ei ollut tarjota. Alusta asti tarjolla oli vain jotain hölmöä multimedia-tietosanakirjatauhkaa ja, mikä pahinta, koko perheelle suunnattuja interaktiivisia CD-levyjä. Eli surkeita "lautapeli kuvaruudulla" -esityksiä, joissa pelaajan toiminta rajoittui napin paineluun videoesitysten välissä. Eikä CD-i paljon muuhun pystynytkään, sillä 68000-prosessoriperheeseen perustuvan laitteen ominaisuudet eivät päätä huimanneet ainakaan pelikäytössä. Tämän todistivat jokuset Amigalta ja muilta sen ajan koneilta käännetyt pelit: pysyessään paikallaan grafiikka kyllä oli nättiä, mutta ruudun vieritys ja pelihahmojen liikkeet saivat monen tervassa uiskentelevan täin tuntemaan itsensä ketteräksi. Lisäksi vielä kaukosäädin oli tietenkin peliohjaimena kelvoton.

Micro Machines CD-i

Myöhemmin CD-i:tä yritettiin markkinoida yhä enemmän pelikoneena. Siitä julkaistiin uusi versio (kuvassa) joka oli pelikoneen näköinen, ja mukana tuli peliohjaimen oloinen kapula. Nintendon kanssa tehdyn sopimuksen tuomisina CD-i:lle julkaistiin jonkinlainen Zelda-pelikin (kuinkas monella Nintendo-fanilla on tämä, muuten?), mutta edelleenkään koneessa ei ollut mitään laulun arvoista. Ne pari kohtuullista peliä käännettiin pian PC:lle tappioiden kattamiseksi edes osittain, ja niin laite vaipui ansaittuun unohdukseen.

Panasonic FZ-1 3DO

Trip Hawkins, mies Electronic Artsin takana, sai myös 90-luvun alkupuolella idean. Sen sijaan, että jokainen firma tekee oman pelikoneensa, eikö tehtäisi kodin viihdekeskuksen laitteistomäärittely, jota eri yhtiöt voisivat sitten lisensoida? Tuumasta toimeen, ja syntyi 3DO-yhtiö, joka loi 3DO-laitteen muttei koskaan valmistanut yhtään konetta itse. Sen sijaan se myi lisenssejä useille suurille valmistajalle, ja ensimmäisenä markkinoille ehtisi viihde-elektroniikkajätti Panasonic.

Boottiruutu: Mikähän tämän koneen nimi nyt sitten on...

3DO Interactive Multiplayer oli kaikkien huulilla vuoden 1993 tienoilla. Sen tekniset tiedot olivat vaikuttavat: sydämenä oli tehokas 32-bittinen ARM - samaa sukua kuin Game Boy Advancen prosessori - ja muutenkin kone oli tehty ilman pullonkauloja. "Tietokoneviihteen" nimissä optiona oli taas se ikuinen Video CD -korttikin. Mutta onneksi koneelle julkistettiin valtava määrä pelejä; Electronic Artsilta tuli luonnollisesti täyslaidallinen tavaraa, mm. se ensimmäinen ja paras Need for Speed (jopa PC-versio on käännetty 3DO:lta). EOA:n vanavedessä sitten seurasivat lähes kaikki merkittävät julkaisijat. Sonyn ja Segan uudet laitteet olivat vasta vuoden päässä, joten näytti selvältä että 3DO ottaa merkittävän siivun markkinoista - varsinkin, kun tämä interaktiivisuuspuoli jäi aika vähälle huomiolle ja luvassa oli kunnon rehellisiä pelejä...

Need for Speed 3DO

Vaan maailma jäi valloittamatta taas kerran. Panasonic FZ-1 3DO kyllä julkaistiin, mutta se oli hinnoiteltu reippaasti yläkanttiin - yli 700 dollarilla olisi saanut kolmisen Super Nintendoa. Suomessa 3DO maksoi kohtuulliset kuusi tonnia. Koska takana ei ollut mitään entuudestaan tuttua ja vahvaa brändiä, ei konetta auttanut edes se, että se itse asiassa oli aika hyvä - CD-asema ja tehokas piirisarja tarjosivat melkein Pleikkarin ominaisuuksia jo vuoden etukäteen. Pelitkin oli tehty huolella ja suuri osa niistä kestää pelaamista tänäkin päivänä, erityisesti mainittu NFS on täysin klassinen teos. Lisäksi kone oli todella maittavan näköinen ja siinä oli hieno CD-soitin - sääli, että niin harvalla oli varaa ostaa se.

Primal Rage 3DO

Entä mitä sitten tapahtui niille useille lisenssin hankkineille yrityksille? Kaikessa touhussa ehkä unohtui, ettei kannata nuolaista ennen kuin laitteet ovat ulkona. Isot firmat saattoivat ostaa lisenssin vain voidakseen hypätä kelkkaan jos yleisö innostuisi 3DO:sta, pienten kohtalona taas oli usein jäädä vaporware-yrityksiksi ilman rahoitusta. Lopulta vain GoldStar toi oman mallinsa laajempaan levitykseen, jolloin Panasonic jäi käytännössä melko yksin 3DO-leiriin. Se julkaisi kevennetyn mallin FZ-10, joka oli halvempi ja enemmän pelikoneen oloinen, mutta PlayStation ja Saturn olivat jo ulkona, eivätkä laitteen rahkeet enää riittäneet kilpailuun. Suunnittelupöydällä oli uusi versio M2, muttei se koskaan lähtenyt tuotantoon. The 3DO Company teki lopulta Segat ja siirtyi pelkkään pelituotantoon, eikä yhtiön sivuilta löydy tänä päivänä mainintaakaan konsoliseikkailuista.



Pelibisnes on pelibisnestä. Pelit on tarkoitettu ihmisille, jotka pitävät leikkimisestä, eikä niitä voi markkinoida videon katsojille helpotettuina versioina karkottamatta samalla alkuperäistä asiakaskuntaa. Ainoa oikea tapa suurentaa markkinoita on tehdä pelaamisesta hyväksyttävämpää - temppu jonka Sony hoiti hienosti ensimmäisen Pleikkarin yhteydessä. Kaikeksi onneksi tätä "computer entertainmentia" on näkynyt PS2:llakin kovin vähän, toivomme että päätös pitää.

3DO taas sortui siihen, että se "hallitsi markkinoita" jo puoli vuotta ennen julkaisuaan. Hypejuna kulki hyvin, mutta itse julkaisu menikin sitten enimmäkseen poskelleen ja myynti tyrehtyi hyvin pian, kun kone hinnoiteltiin pilviin. Liika itsevarmuus on yleensä kostautunut pelimarkkinoilla, ja niin tulee varmasti käymään myös tulevaisuudessa - pelaajien onneksi.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net