Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: GOD Games
Kotisivut: http://www.maxpayne.com
Laitteistovaatimukset: AMD/Intel 700MHz, 128Mt RAM, 32Mt näytönohjain
Testattu: Duron 900MHZ, 256Mt RAM, GeForce2MX
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Neljä vuotta on pitkä aika odottaa tietokonepeliä. Me uskolliset fanit olemme nyt aikamme lusineet ja suomalaisen Remedyn työn hedelmät notkuvat vihdoinkin kauppojen hyllyillä. Moneen otteeseen ainakin meikäläisellä ehti usko, toivo ja välillä rakkauskin tähän peliin mennä, kun tarkoituksella täydellisessä mediapimennossa ollut projekti ei tuntunut etenevän mihinkään ja julkaisupäivämääräkin oli tiukasti viimeiseen asti ”When It’s Done” (Kun Se On Valmis). Kourallinen vanhoja kuvakaappauksia oli pitkään ainoa todiste koko pelin olemassaolosta.

Tässä pelissä pahikset ovat pahiksen näköisiä.

Totaalinen paradoksi tapahtui keväällä E3-messujen kynnyksellä, kun informaatiohanat vihdoinkin avattiin ja tämä suomalaisen peliteollisuuden lippulaiva sai ansaitsemansa huomion. Pian joka tuutista alkoi tunkea Paynea ja valtava hypeaalto vyöryi pelimaailman yli. Ei aikaakaan kun Max oli kaikkien huulilla ja tätä toimintapelien tulevaa messiasta odotettiin kieli pitkällä ympäri maailmaa. Odotukset saivat nopeasti naurettavat mitat ja hype kasvoi lopulta aivan järjettömyyksiin. Minultakin kysyttiin Peliplaneetan foorumissa viikkoja ennen pelin julkaisua kuinka monta pistettä olen ajatellut Max Paynelle antaa.



Kieltämättä tällaista ennakkokohua osakseen saanutta ja kaiken lisäksi suomalaista peliä on erittäin hankala arvostella täysin objektiivisesti. Varsinkin kun arvostelijana toimii henkeen ja vereen vannoutunut Max Payne -fanipoika vailla vertaa. Ei auta kuin heittää sinivalkoiset kakkulat nurkkaan, polkaista antihypegeneraattori käyntiin ja unohtaa, että on ikinä aikaisemmin kuullutkaan kyseisestä pelistä. Peliplaneetassa kenelläkään ei ole helppoa kun jyvät erotellaan akanoista. Ei edes herra Paynellä.



Kolme vuotta sitten Max eli amerikkalaista unelmaa. Oli lämmin kesäilta, auringonlasku. Vastaleikatun nurmen tuoksu ja leikkivien lapsien äänet täyttivät ilman. Hänellä oli upea asunto joen rannalla, hyvä työ New Yorkin poliisivoimissa, kaunis vaimo ja vastasyntynyt tyttölapsi. Kuin unelma.

Kun ammutaan.. se myös näkyy.

Unelmilla on vain tapana mennä pieleen. Niin myös tällä kertaa, ja pahimmalla mahdollisella tavalla. Pelaaja kokee Maxin riipaisevat kauhun hetket hyvin henkilökohtaisella tavalla pelin upeassa interaktiivissessa introssa, jossa Max saapuu kyseisenä kesäiltana töistä kotiin. Uudesta Valkyr- huumeesta sekaisin olevat miehet ovat murtautuneet hänen asuntoonsa, ja vaikka Max ryntää pelaajan ohjastamana nopeasti apuun, ovat hänen vaimonsa ja lapsensa ehtineet jo menehtyä. Maxin elämältä romahtaa pohja ja hautajaisten jälkeen hän liittyy DEA:n (Drug Enforcement Administration) peiteoperaatioon ja soluttautuu New Yorkin mafiaan saadakseen huumeen levittäjät maksamaan teoistaan.

Loistavasti kirjoitettu tarina imaisee heti alku metreiltä mukaansa ja lisää vain kierroksia mitä pidemmälle pelaaja pääsee. Asioiden todellinen laita alkaa selviytyä vasta kun Alex, Maxin työtoveri, paras ystävä ja hänen oikean henkilöllisyytensä tietävä henkilö tapetaan ja Max lavastetaan syylliseksi. Mafia saa selville hänen oikean henkilöllisyytensä ja metsästää tämän päätä samalla kun poliisivoimat ovat antaneet etsintäkuulutuksen aseistetusta ja erittäin vaarallisesta murhaajasta. Maxilla ei ole enää mitään menetettävää, ja näin alkaa hänen epätoivoinen kostomatkansa läpi vuosisadan pahimman lumimyrskyn kourissa olevan New Yorkin.



Jos joku ei vielä tiedä (just joo), Max Payne on 3rd person - näkövinkkelistä kuvattu, elokuvamainen toimintapeli ja vaikutteita on otettu esimerkiksi John Woon filkoista ja Matrixista. Meno on vauhdikaan nopeatempoista ja suoraviivaista, eikä aivoja suuremmin tarvitse rasittaa eteenpäin päästäkseen. Näin railakasta ja puhdasta toimintaa on varmaan nähty viimeksi Doomin aikoihin. Pääpaino on rajulla toiminnalla, hengästyttävillä tulitaisteluilla ja isoilla räjähdyksillä.

Tämähän ei sinänsä ole vielä mitään, mutta Max Payne erottuu tavallisten räiskintöjen harmaasta massasta vahvalla, tyylikkäiden sarjakuvien muodossa etenevällä, kyynisen synkällä, film noir -vaikutteisella juonellaan, mukavan elokuvamaisella otteellaan sekä pelattavuuden puolella parilla uudella innovaatiollaan.

Hidastuksen avulla pärjää useammallekkin viholliselle.

Näkyvin näistä innovaatioista on ehdottomasti pelin ns. ”bullet time” -tekniikka, jota käyttämällä Max pystyy halutessaan tavallaan hidastamaan ajan kulkua ympärillään. (Miten? Sitä ei ole pahemmin selitelty, mutta oletetaan vaikka että äärimmäisen keskittymisen ja adrenaliinin ansiosta.) Ominaisuus antaa pelaajalle muutaman tärkeän lisäsekunnin aikaa reagoida kesken kiivaiden taisteluiden ja vaikkapa mahdollisuuden väistellä luoteja hiukan Matrix -elokuvan tyyliin. Hidastusaikaa on käytössä rajallinen määrä, mutta sitä saa lisää listimällä vihollisia. Pelaaja voi myös yhdistää hidastukseen näyttäviä loikkia ja heittäytymisiä saaden näin huimaa etua vastustajiinsa nähden. Näin siis mainoslauseissa, mutta miten kaikki toimii käytännössä?



Homma pelaa kuin rasvattu salama, eikä etukäteen pelkäämästäni, pelattavuuden pilaavasta kontrolliviidakosta ole tietoakaan. Max kipittää ruudulla reippaasti tasan sinne minne pelaaja haluaa, ja monimutkaisimmatkin manööverit hidastettuine heittäytymisineen luonnistuvat minuuttien treenaamisen jälkeen. Helposti omaksuttaviin kontrolleihin on panostettu aikaa sekä vaivaa ja hyvä niin, sillä sujuva pelattavuus on tämän tyylisessä pelissä ehdottoman tärkeää.

Tuntuu uskomattoman viileältä juosta keskelle vihollisia täynnä olevaa huonetta roiskien molemmissa käsissä olevilla ysimillisillä pitkin seiniä ja heittäytyä täysin vaiston varassa sohvan taakse vihollisten tulitusta pakoon, syöksyä sitten elokuvamaisen hidastuksen avustamana esiin ja lasauttaa kohti räiskivät pahikset katkaistulla haulikolla hengiltä. Tällainen ei onnistuisi jos siihen tarvittaisiin näppäimistöllinen hankalia ja epäloogisia kontrollinappeja.

Näppärästi toteutettua pelattavuutta korostaa kaikkien aikojen parhaiten toimiva ulkopuolinen pelikamera. Se seuraa toimintaa turhia viivästelemättä ja näyttää lähes poikkeuksetta juuri sen, mitä pelaaja haluaisikin nähdä. Runsaan 20 pelitunnin aikana kamera sijoittui väärin kymmenisen kertaa, eikä siitä silloinkaan ollut suuremmin haittaa.

Partikkeliefektit ovat todella upean näköisiä.

Tulivoimaa löytyy yhdeksän aseen verran ja niiden valitseminen tapahtuu Half-Lifessä toimivaksi havaittuun tapaan. Valikoima on osin perinteinen ja osin mielenkiintoinen, mutta munaa siitä löytyy joka tapauksessa riittämiin. Vaatimattomasta päästä löytyy ne perinteiset Beretat ja Desert Eagle, mutta myös vaativampiin tilanteisiin löytyy omat lääkkeet mm. pumppuhaulikon, katkaistun haulikon, Ingramien, kranaatinheittimen ja kiikarikiväärin muodossa. Näiden lisäksi löytyy lyijyputki, pesismaila sekä kranaatit ja molotovin cocktailit, joten ainakaan varustuksesta jää kiikastamaan.

Ingrameja ja Berettoja voi käyttää myös “akimbona”, eli tyylikkäästi kahta yhtäaikaisesti. Olisin mielelläni nähnyt myös akimbo-katkaistut haulikot, mutta kaikkea ei näköjään voi saada.

Tulivoimaa kyllä tarvitaankin, sillä vastus ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Kovakalloista gangsteria, huumeveikkoa, pukupelleä ja kommandoa löytyy jos minkä näköistä ja kokoista, ja kaikki pistävät Maxille hanttiin minkä ehtivät. Monimutkaisiin triggereihin ja waypointteihin perustuva tekoäly antaa vihollisille poikkeuksellisen hyvät älynlahjat ja tulitaistelut ovatkin kerta toisensa jälkeen mielenkiintoisia, haastavia ja joskus jopa unohtumattomia. Kranaattien heittely kylläkin tuottaa AI:lle joskus pientä ongelmaa varsinkin ahtaammissa paikoissa.

Pelin loppuvaiheessa ilmenevä vaikeustason keinotekoinen nostaminen ottaa kyllä vähän päähän. Ilmeisesti kenttiin ei ole voinut konetehojen antamissa rajoissa laittaa riittävästi populaa tarvittavan vaikeustason saamiseksi, joten viimeisimmissä tasoissa aivan tavalliset, luotiliivittömät heputkin kestävät monta lähietäisyydeltä ammuttua haulikonlaakia ennen kuukahtamistaan. Tämä syö lahtaamisen reipasta meininkiä ja aseiden näennäinen teho pienenee silmissä. Ei hyvä.



Max Paynen miljöönä toimii valtavan lumimyrskyn autioittama New York, joka sopiikin tunnelmaltaan erinomaisesti tällaisen synkän tarinan kulissiksi. Remedyn kenttäsuunnittelijat kävivät itse paikanpäällä Isossa Omenassa valokuvaamassa paikkoja jotta peliin saataisiin autenttisin mahdollinen fiilis. Alku lupaa hyvää, sillä rähjäiset metrotunnelit, slummit, ravintolat, klubit ja kaupungin autiot kadut ovat mielenkiintoisia, näyttävän näköisiä ja realistisen oloisia ympäristöjä.

Valitettavasti toisen kappaleen alusta eteenpäin kenttien taso laskee kuin lehmän häntä tarjoten niinkin mielenkiintoisia paikkoja kuin viemärit, varastoja, sataman, laivan, tehtaan ja hallituksen tutkimuskeskuksen. Onneksi aivan loppuun kenttien laatu taas hieman paranee Maxin vieraillessa mahtavassa kartanossa ja jättimäisessä pilvenpiirtäjässä. Myös elokuvamaiset, ennalta skriptatut tapahtumat ja hidastukset tuntuvat vähenevän oudosti loppua kohden, vaikka pari todellista helmeä matkan varrelta löytyykin. Kaikesta rutinasta huolimatta kentät ovat poikkeuksetta todella hyvän ja aidon näköisiä ja yleensä täynnä pieniä elävöittäviä yksityiskohtia ja interaktiivisuutta.



Suurimmaksi osaksi Max Payne on julmetun hyvän näköinen peli. Radiositeettivalaistus ja fotorealistiset tekstuurit tekevät maisemista käsinkosketeltavan ja realistisen näköisiä, eikä yksityiskohdissa ole kitsasteltu. Polygoneja ei aivan hirvittävästi ole tuhlaitu ja suurin kiitos näyttävyydestä lankeaakin huolellisesti viimeisellyille pinnoitteille. Suuremmat ulkotilat kärsivät ajoittain polygonivajauksesta ja näyttävät hiukan sisätiloja valjummilta. Myös muutamat ei-niin-tärkeät osa-alueet kuten autot ovat hieman hutiloidun näköisiä.

Partikkeliefektit ovat sanalla sanoen kauneimpia mitä ikinä missään pelissä aikaisemmin. Sumu, savu, lumisade, liekit, räjähdykset, kipinät ja kaikensorttinen seinistä ammuttaessa irtoava ryönä herättävät kentät eloon ja antavat aivan uuden visuaalisen ilmeen yleensä niin staattisiin leveleihin.

Max Paynen animaatiopuoli on hiukan kaksiteräinen miekka. Muunmuassa vihollisten liikehdintä, itse sankari ja varsinkin hänen todella siisti nahkatakkinsa ovat mainiosti animoituja, mutta esimerkiksi kuolinanimaatioissa huomaa, että jokin mättää. Motion capturea ei ole käytetty, vaan kaikki on tehty käsipelillä, ja näinkin elokuvamaisessa pelissä se pistää pahasti silmään.

Ainoastaan haulikolla pläjäytettäessä viholliset lentelevät niinkuin pitää, ja esimerkiksi konetuliaseilla ammuttaessa kohteet eivät tanssi aikoinaan jo Doomissa tutuksi tullutta ”chain gun cha cha:ta”. Mielelläni olisin nähnyt vihollisen nykivän osumien tahdissa metri tolkulla taaksepäin ja lyhistyvän vasta seinän viereen. Tämä syö valitettavasti sarjatuliaseiden voimantunnetta niin paljon, että ainakin minä pitäydyin haulikoissa niin paljon kuin vain mahdollista. Toinen kuolinanimaatioissa häiritsevä asia on räjähdyksissä henkensä menettävien animaatio, sillä niitä ei ole kuin tasan yksi. Lopputulos on hieman koomisen näköinen jos esimerkiksi neljä pahista räjähtää samanaikaisesti ja kaikki päätyvät vieriviereen samaan asentoon. Pikkuasioita, mutta toimintapelissä juuri tällaisiin asioihin olisi pitänyt panostaa.

Synkkä tarina etenee hienoissa sarjakuvissa.

Vaikka grafiikka oli etukäteen Maxin hehkutetuimpia juttuja, itse ainakin vakuutuin enemmän sen äänimaailmasta. Aseet paukkuvat miehekkäästi, räjähdykset helistävät ikkunoita ja muutenkin maailma täyttyy pienistä mutta tärkeistä äänistä kuten hylsyjen kilinästä, aseiden latausäänistä, askelista ja huudoista. Hidastuksissa kaikki hiljenee ja pelaajan korviin kantautuu vain ympäristön hidastuneen vaimentuneet äänet ja oma pulssi. Monipuolinen äänimaailma oikein vaatii vääntämään stereot vielä ihan pikkasen kovemmalle. …Ja naapurit tykkää!

Ääninäyttelijät ovat aitoja nykiläisiä, ja he varastavat rautaisella ammattitaidollaan shown aivan totaalisesti. Jokainen pelissä vastaan tuleva hahmo kuulostaa uskottavalta, eikä pahempaa yli/alinäyttelyä ilmene missään vaiheessa. Kulman takana höpöttävät viholliset heittävät usein ratkiriemukasta läppää ja pari kertaa repesin oikein kunnolla kun maltoin pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan niiden juttuja.

Musat pysyvät suosiolla taustalla vetämättä liikaa huomiota puoleensa, mutta tuovat paikoitellen erittäin elokuvamaista tunnelmaa. Musiikeista vastaa metallibändi Waltarin keulahahmo Kärtsy, ja varsinkin surumielinen tunnaribiisi on häneltä todellinen helmi. Yleensä en pidä peleissä taustamusiikeista, mutta Maxin kohdalla ei tullut kertaakaan edes mieleen kääntää niitä pois päältä. Jotenkin Max Payne on vain sen tyylinen peli, että se tarvitsee kaikki palaset ollakseen enemmän kuin osiensa summa. Ja tällä kertaa musiikki on yllättävänkin iso osa sitä.



Vaikka olenkin ehkä ylikriittinen, kaiken nähnyt ja parkkiintunut peliarvostelija ja löysin Max Paynesta muutamia heikkouksia, on se silti ehdottomasti paras peli pitkään aikaan. En todellakaan muista koska viimeksi olisin jäänyt näin totaalisesti koukkuun johonkin peliin. (Edes Operation Flashpointiin) Kun pelin aloitti, ei sitä pystynyt lopettamaan ennen kuin lopputekstit pyörivät ruudulla. Vaikka lyhytkestoinen hupi olikin, se enemmän kuin tyydytti toiminnannälkäni pitkäksi aikaa.

Kuolinanimaatioissa olisi parannettavaa.

Ensimmäisen läpäisykerran jälkeen pelistä avautui uusi ”hard boiled” -vaikeustaso, joka tarjoaa jonkin verran enemmän haastetta kokeneemmille pelureille. Tämän läpäistyään pelaaja saa palkkioksi vielä todella haastavan”dead on arrival” -vaikeustason. Ensimmäisestä läpäisystä aukeaa myös New York Minute -pelimuoto, jossa pelaajan on läpäistävä kentät tiukassa aikarajassa ja jokaisesta taposta saa muutaman sekunnin lisäaikaa. Nämä lisäykset kasvattavat hieman pelin muuten niin lyhyttä ikää, mutta todellinen jatkoaika alkaa vasta kun innokkaat fanit alkavat julkaisemaan pelin mukana tulleilla editoreilla tekemiään modeja. Odotan innolla.

Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net