Kun pariisilainen oopperalaulaja Mona De Lafitte herättää vampyyri Shrowdy von Kieferin huomion, tilanne on selvä: tytsi päätyy vangiksi Shrowdyn linnaan Draxsylvaniaan. Moinen takapajula tuskin olisi nykyaikanakaan kovin mukava paikka asustaa, saati sitten 1800-luvun loppupuolella, jolloin Castle Wargin primitiiviset olosuhteet eivät oikein vastaa Pariisin valojen houkutuksia.
Kiitos Shrowdyn, Mona on tosin itsekin päätynyt vampyyrien joukkoon, mutta kovin kummoista uskollisuutta omiaan kohtaan ei neidiltä löydy: heti ensimmäisen tilaisuuden tullen pakosuunnitelma pannaan käytäntöön. Kun Shrowdy törmää vampyyrinmetsästäjiin ja muodostaa intiimin suhteen puuvaarnaan, tilaisuus pakoon on koittanut. Valitettavasti linnasta ei voi vain kävellä ulos, sillä Shrowdy on nokkelana kaverina hyödyntänyt lukkoja, linnan sijaintia pienellä saarella keskellä järveä sekä järvessä asustavaa hirviötä.
Miten ympäristöönsä kyllästynyt vampyyri voi päästä täältä pois?
Seikkailemalla, tietenkin! Monan apuna on paitsi hiirellä varustautunut pelaaja, myös lepakko Froderick, joka repii hauskasti turpaansa ja on välillä ihan oikeasti hyödyksikin.
Klassiselta tuntuva peli alan veteraanilta
 |
| Mona on diiva. Tähti ei juuri rupea omia kätösiään likaamaan. |
Mies niin pelistudio Autumn Moonin kuin
A Vampyre Storynkin takana on
Bill Tiller, joka työskenteli aiemmin LucasArtsilla klassisten seikkailupelien -
The Digin,
Full Throttlen ja
The Curse of Monkey Islandin - parissa. Sellaisesta taustasta on vanhan seikkailupelien veteraanin pakko pitää, ja kokemus näkyykin vahvasti niin pelin tyylissä kuin sisällössäkin: ne, jotka valittavat, ettei kukaan tee enää perinteisiä seikkailupelejä, joissa saa rauhassa naksutella hiirtä, pohtia pulmia ja puhua ihmisten kanssa, voivat iloita: tämä on tasan sitä itseään. Edes Telltale Gamesin
Sam & Max -sarja ei tarjoa näin autenttista kokemusta.
Melkein inhottaa sanoa tätä, mutta tämä old school -lähestymistapa on kuitenkin hiukan kaksipiippuinen asia: niin paljon kuin vanhoja klassikkoja rakastankin, on pakko myöntää, että pelialalla on yleensä ottaen tapahtunut kehitystä, ja monilta osin
A Vampyre Story tuntuu melko vanhanaikaiselta. Etenkin pelin grafiikka tuo mieleen 1990-luvun loppupuolen: taustat ovat käsin piirrettyä 2d-taidetta, hahmot taas varsin jäykästi animoitua 3d:tä. Grafiikkasnobeja peli siis tuskin riemastuttaa, mutta toisaalta, mitäpä grafiikkasnobeista!
Ei kuitenkaan tarvitse olla snobi turhautuakseen pelin melko primitiiviseen animaatioon. Mona köpöttelee paikasta toiseen elegantisti - siis hitaammin kuin laiska eläkeläinen, jonka rollaattorista puuttuu renkaat. Pelin tärkeimmäksi painikkeeksi muodostuukin välilyönti, jonka avulla voi skipata paitsi välianimaatiot ja repliikit, myös köpöttelyt paikasta toiseen. Huono puoli tässä on tietenkin se, että kun tottuu läpsyttelemään toisella kädellä välilyöntiä, välillä mielenkiintoinenkin materiaali menee sivu suun.
Toinen hyvin hyödyllinen nappula on sarkain, jonka pohjaan painamalla peli näyttää kaikki ruudulla olevat asiat, joiden kanssa Mona voi puuhata jotain. Tämä on hyvin tervetullut oivallus: kurjia pikselinmetsästysongelmia ei siis tule.
Hauskastihan ne juttelevat
 |
| Linnassa on tunnelmaa. Koskaan ei tiedä, mikä esine osoittautuu hilpeäksi juttukumppaniksi. |
Pelin varsinainen sydän on sen sisällössä, kuten kunnon seikkailupelissä pitääkin olla. Pelin dialogi on hyvin runsasta ja pääsääntöisesti hyvin kirjoitettuja. Vitsejä ladellaan jatkuvalla syötöllä, ja vaikkei peli oikeasti olekaan ihan niin nokkela kuin se kuvittelee olevansa, mukaan mahtuu paljon aidosti hauskaa materiaalia. Mikä tärkeintä,
A Vampyre Storyyn on saatu pestattua ensiluokkaiset ääninäyttelijät, jotka revittelevät estottomasti materiaalilla. Jokaisella hahmolla on selvästi oma persoonallisuutensa, eikä kukaan ole vain sieluton este. Pelissä voi usein puhua myös yllättäville asioille, jotka ajoittain myös puhuvat takaisin - Shrowdyn linna kun on varsin outo paikka.
Tässä oikeastaan piilee monen seikkailupelin juju: varsinaiset ratkaistavat pulmathan ovat yleensä ihan älyttömiä, eivätkä edes sillä hyvällä tavalla. Jotta puuha jaksaa miellyttää, hahmojen ja itse suoritusprosessin on oltava hauskoja ja kiehtovia, ja siinä
A Vampyre Story onnistuu varsin hyvin. Kertaakaan ei tuntunut siltä, että nyt nämä tyypit voisivat lopettaa tämän länkyttämisen, vaikka dialogia on hyvin paljon. Jo eri asioiden katselu tuottaa niin paljon hauskaa jutustelua Monan ja Froderickin välillä, että pelaaja käyttää mielellään paljon aikaa eri asioiden tuijottamiseen yksi kerrallaan.
Valitettavasti pelin grafiikka hanaa tässäkin vähän vastaan: hahmot ovat kyllä hauskan ja tyylikkään näköisiä, mutteivät kuitenkaan kovin ilmeikkäitä. Etenkin pidemmissä keskusteluissa jatkuvasti toistuvat animaatiosyklit alkavat tympiä.
Seikkailua seikkailupelin tapaan
 |
| Käytä napanöyhtää tuttipullon pohjaan. Seikkailupeleille ominainen esinerumba on vahvasti kuvassa mukana. |
Pelillisesti Monan seikkailut ovat tuttua tavaraa. Tyypillisesti pelaaja voi napsauttaa jokaisen kohteen kohdalla hiiren nappia ja valita käsittelytavan: Mona voi muuttua lepakoksi ja lentää kohteen luokse, poimia sen kantoon, tarkastella sitä tai puhua sille. Tilanteesta riippuen nämä toiminnot kuitenkin muuttuvat: esimerkiksi käsikuvake saattaakin tietyn kohteen kohdalla tarkoittaa taskuun poiminnan sijasta vaikkapa tönäisyä.
Mukana ovat myös vanhat tutut seikkailupelitaskut, joihin mahtuu jos jonkinlaista tavaraa. Mona ei välttämättä kuitenkaan ota kaikkea mukaansa, vaan mukaan mahtuu vähän käsitteellisempääkin tavaraa: esineen sijasta kantoon voi ilmestyä vaikkapa Monan tietoonsa saama salainen koodi tai jokin kohde, jonka sijainnin Mona painaa mieleensä tulevaa käyttöä varten.
Tuore tuulahdus menneiltä päiviltä
 |
| Iloinen Pariisi hakkaa itäeuroopan kolkot kolkat. Mutta ensin pitäisi paeta, ja se on helpommin sanottu kuin tehty. |
Yleensä ottaen
A Vampyre Story onnistuu loistavasti. Sitä pelatessa on toki selvää, ettei kyseessä ole mikään isolla rahalla tehty tuotos: etenkin animaation taso jättää toivomisen varaa, ja muutenkin kengännauhabudjetti on välillä havaittavissa. Sellaista se on, kun kehitystyöhön ei ole kaataa miljoonia.
Onneksi tekijät ovat ymmärtäneet panostaa pelikokemuksen varsinaiseen ytimeen: taitavasti kirjoitettu, näytelty ja ohjattu dialogi ei onneksi vaadi kymmenien ihmisten loputtoman pitkää ja kallista kehitysaikaa, vaan se on toteutettavissa kourallisella ammattilaisia. Niinpä peli jaksaa kiehtoa ja hauskuuttaa siksi, että se on ihan oikeasti mukaansatempaava.
Toteutus on joiltain osin kömpelö, mutta nautin erityisesti siitä, että kyseessä on juuri perinteinen seikkailupeli. Onhan se mukavaa nähdä pitkästä aikaa loistoesimerkki klassisesti pelityypistä.
A Vampyre Story ei ehkä yllä aivan alan legendojen tasolle, mutta harvapa sille parhaalle
Monkey Island -sektorille asti pääsee - se ei tarkoita, että peli olisi huono.
Ja sekin on automaattisesti mielenkiintoista, että päähenkilö on koppava ja hankala oopperadiiva. Yrmyjen pyssyäijien kansoittamalla pelialalla vaihtelu virkistää aina.
Mikko Rautalahti... tykkää naksutella hiirellä asioita ja nauraa hassuille puheille. Sellaista se on, kun on vähän yksinkertainen.
