PS2:lle ei olekaan vielä ilmestynyt täysin älytöntä määrää taistelupelejä. Koska leegio beat'em upeja kuitenkin kuuluu jokaisen konsolin elinedellytyksiin, tai ainakin välttämättömiin pahoihin, on Virgin päättänyt tuoda meitä ilahduttamaan Bombermanista tutun japanilaisen Hudsonin kehittämän Bloody Roar 3:n. Se onkin aika peto peliksi.
Bloody Roar -sarja pyrkii erottumaan mättöjen massasta erikoisella perusideallaan. Sen jokaisella taistelijalla on kaksi olomuotoa: normaali ja "peto". Kun taistelu alkaa, lähtee pelaajan petoenergia kerääntymään, ja kun sitä on kerätty tarpeeksi, voi hahmonsa muuttaa joksikin aikaa hurjaksi hirviöksi. Hirviön lyönnit ovat vakiohahmoa vahvempia, sillä on useita erikoisliikkeitä ja muutenkin se on kertaluokkaa järeämpi ilmestys. Eikä peli olisi japanilainen, ellei mukana olisi jotain tosi kipeää: hirviöistä löytyy niin lepakkoa, kameleonttia kuin jättipupuakin.
 |
| Ottelu alkoi. Ei saa enää silittää. |
Se tavallinen tarina
Lukuun ottamatta jakomielisiä päähenkilöitä on peli kuitenkin varsin konservatiivinen. Mukana on ne tyypilliset tappelupelin mausteet: arcade-tila, jossa pelataan 9:ää tietokoneen tappelijaa vastaan, kaksinpelitila ja vielä survival, jossa yritetään pysyä hengissä mahdollisimman pitkään. Läpipeluusta on sitten tarjolla bonuksia kuten elokuvanpätkiä, kuvia ja ilmeisesti myös lisää kenttiä sekä hahmoja. Niin että miksikö "ilmeisesti"? No, se selvinnee kyllä kohta...
Ja onhan pelissä toki juonikin. Jokin Petoamuletti tms. on kadonnut, ja sitä etsiessään pelaaja sitten kohtaa sarjan vastustajia. Johdantopätkä on toteutettu pelkällä tekstillä, joten mitään Tekkenin tapaista loistoa ei ole luvassa.
Rintaa, reittä ja...
Pelin aloittamisen jälkeen kiinnittyy huomio ensimmäisenä siihen, että pelihahmojen mallinnukseen on käytetty aikaa. Jokaiselle hahmolle on heti aluksi valittavana kolme erilaista asua, ja varsinkin naispuoliset hahmot on tehty niin näteiksi, ettei niitä millään tahtoisi muuttaa hirviöiksi! Myös neitosten... hmm... "tietyt ruumiinosat" liikkuvat realistisesti ja pikkupöksyt vilahtelevat joka käänteessä, hieman kuin Dead or Alive -sarjassa. Hirviöt ovat nekin hienon näköisiä, toiset jopa valtavan suuria, ja taistelua siivittävät varsin siistit valoefektit. Kuluukin jonkin aikaa ennen kuin pelaaja huomaa, että taustat eivät itse asiassa ole kovin kummoisia ja ränttätänttä-hevimusiikki nostaa kyllä aggressiota, mutta varmaankin eri syystä kuin pelin tekijät ajattelivat.
 |
| Ihme kun tuokin yläosa pysyy paikallaan taistelun tuoksinassa... |
Erän lopussa käytetään elokuvamaisia efektejä: peli näyttää viimeisen lyönnin joko hidastettuna, nopeasti useaan kertaan peräkkäin tai sitten negatiiviväreillä. Sinällään kiva idea toimii hieman vaihtelevalla menestyksellä: nähdessäni ensimmäisen kerran hidastuksen ajattelin "ai ai, kylläpä grafiikka tökkii pahasti". Uusinta on mielestäni erinomaisen turha, edes kamerakulmaa ei voi kieputtaa vapaasti kuten monissa muissa peleissä.
Hahmot jakautuvat selkeästi kahteen luokkaan: isoihin ja hitaisiin ja pieniin ja nopeisiin. Ensin mainitut liikkuvat rauhallisesti, mutta lyövät kovaa, jälkimmäiset taas vilistävät paikasta toiseen huimaa vauhtia mutta hyökkäykset tekevät vähemmän vahinkoa. Hahmovalinta on makuasia, itse pelasin mieluummin pienillä. Eroa hahmoilla tuntui olevan keskimääräistä enemmän, mikä on hyvä asia.
Vie sie, mie vikisen
 |
| Ai tätäkö se catfight tarkoittaakin. |
Peli käyttää ohjaukseen D-padia analogitikkujen sijaan. Minulle tämä oli yllätys, ehkä siksi että olin tottunut Dreamcastin Soul Caliburin mainioon tattiohjaukseen. Suuntaohjain on toki selkeämpi, kun tietää minne suuntaan tuli painettua, mutta samalla palataan takaisin siihen kipeytyvään peukaloon!
Hetken pelattuaan huomaa, että pelin kontrolleissa on muutenkin toivomisen varaa. Taistelija tuntuu ajoittain vastaavan ohjaukseen turhan pitkällä viiveellä, jolloin vastustaja saattaa napata aloitteen täysin. Kun tähän yhdistetään se, että pelissä menestyäkseen on juurikin saatava useita peräkkäisiä osumia perille - vastustaja kun voi heittää 15 osuman combon tuosta vaan - saa nappeja takoa todella tiheään päästäkseen niskan päälle. Sinällään kontrollit ovat kyllä loogiset, yhdestä napista lyödään, toisesta potkaistaan ja kolmannesta tehdään sitomisliike. Mukana on myös jonkinlainen puolustus.
Vielä yksi pelin ominaispiirre on, että siinä ei oikeastaan voi pudota kehästä kesken taistelun. Kehällä on vahvat reunat, jotka kyllä tuntuvat vaurioituvan paiskomisesta, mutta eivät ainakaan ihan pienellä anna periksi. Näinpä kun vihollisen saa ahdistettua nurkkaan, sitä saattaa saada taottua hyvänkin sarjan verran. Valitettavasti vain konekin tietää tämän...
 |
| Lopeta se nauraminen. Yhtä hyvin voisit itse olla limainen ja vihreä. |
Vaikeustaso on kaiken kaikkiaankin melkoisen kova. Vaikka tappelupelit eivät nyt varsinainen leipälajini olekaan, on niitä tullut väännettyä jo ammoisista ajoista siinä määrin, että luulin arcade-tilan olevan läpikävelyjuttu. Vaan toisin kävi. Normaalitasolla peli otti minulta luulot pois jo neljännessä kentässä, ja kahden tunnin tahkoamisen jälkeen luovutin kahdeksannen vastustajan kohdalla, palasin alkuvalikkoon ja heitin vaikeustasoa helpommalle. Lopputulos: pääsin kyllä viimeiseen kenttään, mutta siellä minua jo lyötiin kuin vierasta sikaa. Kun en tuntiin ollut saanut erääkään viimeiseltä otukselta, päätin että vika ei ole minussa. Peli vain ilmeisesti vaatii kissaihmisen refleksit tai jonkin hienon taktiikan, jota minä en onnistunut keksimään. Siksi siis en tiedä, mitä bonusta läpipeluusta saa.
Se viimeinen silaus
Bloody Roarista olisi helppo pitää paljon. Paitsi söpöjä tyttöjä, se tarjoaa ihan kivan idean ja huvittavaakin katsottavaa - jättipupun antaessa käskyä valtavalle liskolle. Grafiikka toimii, hahmovalikoimaa riittää ja varsinkin kaksinpelinä BR kyllä viihdyttää varsin pitkään - ainakin kunnes kaikkien hahmojen kaikki asut on kokeiltu.
Valitettavasti vain puutelistakin venyy mittavaksi. Arcade-tila on minun tasoiselleni pelaajalle turhauttavan vaikea; kun oma ukko on kuin tervassa samalla kun tietokonepelaaja poukkii ympäri ruutua vaivattomasti ja takoo turpaan sen kuin kerkiää, ei motivaatio varsinaisesti ainakaan nouse. Samoin taustat on tehty hutaisemalla, jokunen pieni siisti jippo - kuten viemärikenttä rikkoutuvine seinineen - kyllä löytyy, mutta kaiken kaikkiaan kulissit voisivat olla jostain PS1-pelistä. Eikä pelirunko ole itsessäänkään kovin monimutkainen, pelkkä "tao yhtä nappia" -tekniikkakin vie varsin pitkälle. Tämähän tosin on taistelupeleissä pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
Kaikista pahin puute on kuitenkin kontrollien epämääräisyys. Ensinnäkin D-padin käyttö ei miellytä minua, mutta vaikka sen kanssa voisikin elää, on tunne viiveestä melko ärsyttävä - oli viive sitten todellinen tai ei. Olisi kiva saada tunne, että hallitsee hahmonsa suunnilleen samoin kuin tietokone omansa, mutta varsinkin vähän nopeampien vastustajien kanssa on todella helisemässä.
Tällaisenaankin Bloody Roaria kuitenkin kannattaa kokeilla. Hirviöt ovat mukava lisä perinteiseen potkintagenreen, voipa niiden käytöllä oikein taktikoidakin, ja varsinkin peliseuran löytyessä huvia irronnee ainakin joksikin aikaa. Yksinpeliä sen sijaan ei oikein voi suositella kuin niille jotka syövät Tekkenin aamiaisekseen.
Mikko HeinonenPeliplaneetta.net
