Unkarilainen Stormregion siirtyy kehutun
Codename Panzers -reaaliaikastrategiansa kolmannessa osassa pois toisen maailmansodan hurmeisilta kentiltä. Matka ei kuitenkaan ole pitkä, sillä vuosi on nyt 1949 ja paikka Berliini. Berliinin ilmasillalla kolaroidaan, ja venäläiset saavat tästä idean yhdistää Saksat ennen aikojaan. Kylmä sota muuttuu kerralla kuumaksi.
Tätä miestä sota kaipaa
 |
| Lähikuvassa poseeraa idän ylpeys, täyteen pimpattu IS-10. Vieressä tyttöystävänsä Katyusha. |
Venäläisten tiellä on kuitenkin yksi mies, yksinpelikampanjan sankari Douglas Kirkland. Edellisistä osista poiketen tarinassa ei ruodita syvällisesti luutnanttimme tuntoja, mikä on ainoastaan hyvä asia. Lisäksi fiktiivinen konflikti mahdollistaa sankarimme läsnäolon jokaisessa tärkeässä taistelussa, vaikuttamatta liian väkisin väännetyltä. Edellisten osien fanien iloksi myös muut sarjasta tutut sankarit näkyvät sivuosissa.
18 tehtävän Nato-kampanja on Skirmish-karttojen lisäksi yksinpelin ainoa sisältö, ja venäläiskampanjaa jää aluksi hieman kaipaamaan. Kun peliä kuitenkin pelaa vähän aikaa, käy pian selväksi, miksi tällaiseen rakenteeseen on päädytty.
Cold Waria voisi nimittäin luonnehtia bruckenheimerilaiseksi reaaliaikastrategiaksi. Tällaisessa pelissä realismi on mauste, joka antaa tilaa komeille räjähdyksille, dramaattisille taisteluille ja suurelle paatokselle. Silmäkarkkia kansalle!
Tuotantoarvot kunniaan
 |
| Täydennykset tulevat paikalle komeasti helikopterilla. |
Näyttävyydessä
Cold War panee parastaan. Välianimaatiot on tehty erikseen eikä edellisten pelien tapaan pelimoottorilla, mikä näkyy paitsi niiden lyhenemisenä, myös huomattavana laadullisena parantumisena. Stormregionin uusi, fysiikkamoottorilla terästetty gepard3-pelimoottori puolestaan näyttää pelikentällä kyntensä. Joka paikassa on rakennuksia ja kaikkea muuta tuhoutuvaa, jotka voi tällä kertaa tuhota myös oikeasti. Nostokurjet romahtavat talojen päälle, kiviset aidanpylväät pirstoutuvat tulituksessa ja miehet lentelevät hajoavasta vartiotornista. Yksiköitä kehtaa myös zoomata lähelle, ilman että ne näyttävät toivottoman kolhoilta.
Myös äänimaailma komppaa kokemusta kivasti, ääninäyttely on kohtuullista eivätkä edes RTS-pelien ikuinen kiusankappale, yksiköiden käskykuittaukset, onnistu pilaamaan tunnelmaa.
Kaikella tällä on tietysti hintansa, eli ihan nuhaisella koneella ei kannata lähteä sotimaan. Testikoneessa peli pyöri jouhevasti, paitsi silloin kun se päätti pyöriä puolinopeudella ilman mitään sen kummempaa syytä.
Interaktiivinen elokuva
 |
| Kuva kuvassa -toiminto varmistaa, etteivät dramaattiset tapahtumat jää pelaajalta huomaamatta. |
Pelillisesti
Cold Warissa ei ole juuri uutta. Pelaajalla on oma armeija, joka seuraa tehtävästä toiseen, mikäli jää henkiin. Pelirahana toimii arvostus, jolla voi ostaa lisää yksiköitä tehtävien välillä. Myös tehtävien aikana kerätään arvostusta kohdepisteitä valtaamalla ja vihollisia tuhoamalla, ja näillä pisteillä voi tilata lisävoimia kentälle.
Yksikkövalikoima on varsin pieni: joukko erilaisia jalkaväkiryhmiä ja kuusi moottoroitua yksikköä per puoli plus ilmatuki. Yksiköt ovat sodanjälkeisenä aikana käytössä tai suunnitteilla olleita, ja niitä voi kustomoida erilaisilla parannuksilla, kuten naamioverkoilla tai tutkalla.
Taistelu perustuu edelleen kestopisteisiin, ja onnistuneen strategian kulmakivenä ovatkin lääkintämiehet ja korjausvaunut. Nämä taistelukentän henkiparantajat ja MacGyverit kun korjaavat yksiköitä sitä tahtia, ettei taisteluiden välillä tarvitse kuin vähän henkeä vetää. Vasta korkeammilla vaikeustasoilla on syytä kiinnittää huomiota eri yksiköiden erityisominaisuuksiin, kuten jalkaväen käsikranaatteihin. Aika pitkälle pääsee pelkästään kasaamalla ison joukon ja suuntaamalla sen lähintä vihollista kohti.
 |
| Sankariyksikkö on pystyttänyt korjausteltan ja pistää vihollisen hylkäämän tankin kertaheitolla kuntoon. |
Tekoäly ei loista, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Vihollisyksiköt osaavat kyllä hakeutua suojaan, ja ne pyrkivät tuhoamaan tukiyksiköitä, mutta vihollisia tipoittain annosteleva tehtäväsuunnittelu vie konevastustajalta kaikki taktikoinnin mahdollisuudet. Useimmiten vastassa on vain yksi tai kaksi yksikköä, jolloin tulen ylivoima ratkaisee.
Tehtävät tuntuvat muutenkin hyvin putkimaisilta, yleensä on vain yksi järkevä suunta edetä, ja se on se, missä odottaa seuraava päheä tapahtuma, kuten kaatuva nostokurki tai tuhoisa ilmaisku. Tämä tietysti sopii
Codenamen ideaan Hollywood-tyyppisestä sotaseikkailusta, mutta itse sotimisesta se tekee ikävän kevyttä.
Kertakäyttöviihdettä
Tämä keveys onkin sitten pelin ehkä suurin miinus. Putkimaisia tehtäviä ei kauheasti huvita tahkota uudelleen, vaikka niissä onkin salaisia tavoitteita perfektionisteja varten. Kampanjan läpäisyn jälkeen jäljellä on vain moninpeli, jossa arvostelun aikana ei näkynyt peliseuraa. Moninpelissä on tarjolla normaalia deathmatchia ja pisteidenkeruuta korkeintaan kahdeksalle pelaajalle, mutta tuntuu, että tosipelaajat valitsevat jonkin muun pelin. Toisaalta, näin tässä pelissä saattaisi olla leppoisampaa peliseuraa vähemmän suoritushenkiselle pelaajalle.
Kaiken kaikkiaan
Codename: Panzers Cold War on hyvin tehtyä kertakäyttöviihdettä, jota kyllä pelaa mielikseen, mutta sen loputtua ei jää kaipaamaan lisää.
Panu Alku... haluaisi jo pelata
Total War: World War II:ta.
