Lieneekin vasta noin tuhannes kerta, kun pelin aiheeksi on valittu jännittävät tulevaisuuden kilpa-ajot. Ja kuinka ollakaan, ei tulevaisuuden maailma ole mikään hippien rauha ja rakkaus -skenaario, vaan kyseessä on kylmän tekninen visio jossa aseet paukkuvat scifi-tunnelmissa. Pistetäänpä taas Nobel-palkinto postiin idean isälle.
Ilkeily sikseen, Extreme-G -pelisarja lienee joillekin tuttu ainakin N64:ltä tai PC:ltä. Sen kakkososaa on myös jaettu Creativen 3D-korttien lisukkeena, missä itsekin aikanaan peliin tutustuin. Tuolloin totesin pelin olevan ihan nätin näköinen mutta jokseenkin tylsä ja holtiton kaahailu - siis juuri tyypillinen tuote demoamaan kortin mahdollisuuksia. Pian levy päätyikin johonkin pöytälaatikkoon, eikä sitä enää nähty. Ennakkokuvat kolmosversiosta näyttivät nekin syötävän hyviltä, mutta vanha muisto kummitteli mielessä - onkohan peli taas unohdettu?
The usual cup of tea
Jos ei pelin alkuasetelma tarjoa mitään uutta, sama yllätyksetön linja jatkuu pelirungon puolella. Tarjolla on siis futuristista kilpa-ajoa ja ammuskelua normaalilla sarjasysteemillä. Pelaaja valitsee oman tiiminsä ja kuljettajansa ja lähtee radalle aseistetulla moottoripyörällä, joka kulkee parhaimmillaan äänen nopeutta. Päästäkseen eteenpäin on voitettava tietty määrä palkintorahaa, eli sijoituttava tarpeeksi hyvin kulloisenkin cupin kisoissa. Rahoilla voi sitten varustella pyöräänsä esimerkiksi tehokkaammilla moottoreilla, polttoainesäiliöillä ja aseilla. Kun selvittää kaikki sarjat, saa käyttöönsä isomman pyörän ja kierros alkaa alusta.
 |
| Kuljettajan veriryhmä ja älykkyysosamäärä ratkaisevat. Not. |
Yhden poikkeuksen tutusta kaavasta XG3 kuitenkin teki. Se onnistui asettamaan jonkinlaisen ennätyksen siinä, kuinka nopeasti valikoihin voi raivostua. Peliä aloitettaessa ja tiimin valinnan yhteydessä esiin vierivä seliteteksti nimittäin liikkui niin älyttömän hi-taas-ti, että vain huumattu etana malttaisi jäädä odottelemaan edes ensimmäisen rivin ilmestymistä. No, siinäpä menivät sitten hukkaan hienot taustatarinat ja tiimin valinta suoritettiin vanhalla kunnon Summamutikka (tm) -menetelmällä. Muuten valikot ovat kauniita, noudattavat pelin teknoilmettä ja käytettävät painikkeetkin ovat esimerkillisen hyvin näytillä.
Ooh ja aah
Extreme-G 3 on todella näyttävä peli. Kun ensimmäisen kerran lähtee pyörällään radalle, vauhdin tunne on huumaava. Maisemat vilistävät ohi huimaa vauhtia, kentissä on kohtuullisen paljon kaikenlaista nähtävää ja huimat nousut, hypyt ja pudotukset sieppaavat oikeasti mahanpohjasta. Kun nopeus nousee älyttömäksi, alkaa maisema sumentua silmissä hienon näköisesti. Pyörät jättävät taakseen valovanaa, aurinko todella häikäisee, ja muutenkin erilaisia säkenöiviä valonlähteitä on käytetty runsaasti. Ruudunpäivitys on silti tasaista 95-prosenttisesti - vain kun kerralla näkyy todella paljon pyöriä ja objekteja loppuu rutiinista hetkeksi puhti. Tuo pieni kauneusvirhe on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun näkee XG3:n liikkeessä. Tällaiselta kaikkien PS2-pelien pitäisi näyttää!
 |
| Liikkumaton kuva ei tee oikeutta pelin grafiikalle. |
Musiikkiin on panostettu hankkimalla kaikki pelimusiikit Ministry of Sound -levy-yhtiöltä (vai onko kyseessä samanniminen klubi, edellisistä reiveistäni taitaa olla turhan kauan?). Joka radalla on oma taustamusiikkinsa, ja vaikka useimpien tekijöistä en ole koskaan kuullutkaan, sopii teknojytke kohellukseen hyvin ja jokunen biisi jää jopa hetkeksi päähän soimaan. Äänitehostepuolella luvataan Dolby Surroundia, sitä en voinut testata kiitos kotiteatterittomuuteni, mutta hyvä tilavaikutelma syntyi tavallisella televisiollakin onnistuneiden kaikujen ansiosta. Upea yksityiskohta on äänivallin rikkoutuminen: kun nopeus ylittää 1 Machin, kuuluukin vain paukaus ja hetken on aivan hiljaista. Juuri näitä pieniä juttuja, jotka aiheuttavat wow-efektin.
Vaan missä pihvi?
Kun koreaan ulkokuoreen tottuu, alkaa itse pelistä paljastua aika paljonkin huomauttamista. Ensimmäinen puute tulee ilmi hyvin pian: pyörän ohjaustuntuma on melkoisen kiikku. Tuntuu, että Dual Shock on liian löysä ohjailuun, kun maanuoliainen heiluu puolelta toiselle pienestäkin kosketuksesta. Tähän on kuitenkin mahdollista tottua, varsinkin kun pieni törmäily seiniin ei juuri haittaa, mitä nyt vie vähän kilpeä pois.
Paljon ärsyttävämpää on kuitenkin pelin armottomuus. Jos olet vaikka voittanut kolmesta kisasta kaksi, johdat sarjaa kirkkaasti, ja sitten paukautat kolmannessa kisassa vahingossa ulos radalta - ja voin vakuuttaa, että hyppyrikentissä näin käy usein - niin se on sitten siinä ja Game Over, takaisin sarjan alkuun. Tallennus toki pelastaa vähän, jos muistaa tallentaa, mutta eikö nyt voisi olla reilu ja heittää vain kisan alkuun? Tai jopa, luoja paratkoon, takaisin radalle? Ei ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun karjahtelin tuskaisena telkkarin ääressä tehtyäni taas jonkin pienen ohjausvirheen joka maksoi koko mestaruuden.
Ja kun kerran kuolema on noin lopullinen, tuntuu hassulta, että pyörässä on turbo joka käyttää samaa energiaa kuin suojakilpi. Kisoissa menestyäkseen taas on päästettävä turbolla aina kun vain voi, joten käytännössä pelaaja on varsin haavoittuvainen ja kilpi punaisella koko ajan. Koko konsepti on jotenkin hassu: jos insinööri osaa tehdä pyörän joka kulkee tuhatta ja istuu radan pinnassa kuin liimattu, miksei saman tien voisi kehittää erillistä virtalähdettä kilvelle ja turbolle? Ja miksi ihmeessä kisan alussa pitää odottaa puoli kierrosta, että turbo ja aseet alkavat toimia?
 |
| Taaksepäin ampuvilla aseilla ei tee senkään vertaa. |
Onneksi pyörien aseet ovatkin täysin hyödyttömiä. AI-pyörät kyllä yrittävät ampua kun niitä ohittaa, mutta osumatarkkuus on samaa luokkaa kuin rosvoilla Bond-leffassa. Pelaajaparkakin voi yrittää räiskiä sen kun ehtii, tulokset vain tuppaavat jäämään heikoiksi hänelläkin. Niinpä kaikki kaupasta löytyvät hienot aseet jäävät turhiksi. Ainoat hyödylliset lisävarusteet kun ovat tehokkaammat moottorit ja laitteet, joilla voi kerätä lisää energiaa. Käy väkisinkin mietityttämään, että pelistä on jäänyt jotain pois, kun ampumatta laukaustakaan voittaa ainakin pienimmän sarjan ja pääsee tavattoman pitkälle toisessakin.
 |
| Viesti on aina sama - voitit tai hävisit. Kannustavaa. |
Niin, ja sen pienimmän sarjan varmaan voittaisi vaikka sattuisi olemaan simpanssi. Heti kun keksii, että homman nimi on hallittu turbon käyttö ja energian keräily, muuttuu Extreme-G extremely easyksi. Ainoastaan nuo turhat ja ärsyttävät kuolemat saattavat keskeyttää voittoputken, mutta sitä tuskin voi kutsua "haasteeksi". Tämä olisi vielä jotenkin hyväksyttävää, jos homma sen jälkeen muuttuisi ratkaisevasti, mutta kun isompien pyörien luokka on vain samat radat hieman lujempaa, ei motivaatio pelaamiseen pitemmän päälle säily. Tämä on suuri sääli, sillä ensimmäisen sarjan voiton jälkeen pelaaja on juuri sopivan kuumana jatkamaan kilpaa vaikka vähän vaikeammillakin radoilla.
Ollako vai eikö olla?
XG3 on todella ristiriitainen tapaus. Sen lähes virheetön toteutus saa haluamaan antaa pelille paljon anteeksi, ja itsekin käynnistin sen monesti vain nauttiakseni vauhdin huumasta, teknopaukutuksesta ja hurjista refleksejä kurittavista radoista. Mutta toisaalta pelissä on niin paljon puutteita, ettei niitä kaikkia voi katsoa läpi sormien. Pelin idea on sanalla sanoen köykäinen, ja mainitsemani pelimekaniikan onnahtelut kertovat karua kieltään siitä, mikä on ollut painopisteenä suunnittelun yhteydessä. Ja ottaen huomioon, että minun tasoiseni pelaaja selvitti kaksi sarjaa häviämättä yhtään kisaa, on pelin pitkäikäisyys kyseenalaistettava vahvasti. Mutta kyllä hyvä tekniikkademo aina paikkaansa puolustaa, eikä Extreme-G 3 pelinäkään mikään täysi susi ole. Onpahan vain hieman hätäisesti kyhätty ja heppoinen kehys hienolle grafiikkamoottorille.
Mikko HeinonenPeliplaneetta.net
