Bad Company oli
Battlefieldin ensimmäinen vakava yritys päivittää pelisarja konsolisukupolvelle ja yksi niistä harvoista nimikkeistä, jotka pistivät aidosti kampoihin
Modern Warfarelle moninpelipuolella. Jokunen miljoona pelaajaa hyväksyi DICEn näkemyksen nykyaikaisesta sotatantereesta, jossa ympäristö pistettiin poikki ja pinoon ensimmäisen minuutin aikana, eivätkä sotilaat suhtautuneet taisteluun läheskään yhtä vakavasti kuin sen kilpailijan
Modern Warfaren vastaavat. Toinen osa ei varsinaisesti keksi pyörää uudelleen, eikä sen tarvitsekaan.
Luoteja ja läppää
 |
| Moninpelin tavoitteet näytetään selkeästi ruudulla. |
Bad Company 2 seuraa ensimmäisestä osasta tuttua B-komppaniaa, jotka on heitetty sotatantereelle suorittamaan itsemurhatehtäviä sen sijaan, että he joutuisivat istumaan vankilatuomiota rikoksistaan. Tarina ei muistuta enää sotilaiden synneistä, vaan keskittyy olennaiseen eli intensiiviseen laukaustenvaihtoon. Kuten ensimmäisessäkin osassa, peli kuvataan Marlowen, B-komppanian tulokkaan, silmin.
Jos
Bad Companyn selvä kilpailija
Modern Warfare 2 asetti tarinankerronnan tason matalalle, ei
Bad Company ainakaan yritä petrata sitä. Yksinpelikampanja on kuin huono
Tom Clancyn romaani, sisältäen koko skaalan kuluneita kliseitä, alkaen aina superaseista ja päättyen suuruudenhulluihin venäläisiin nationalisteihin, psykoottisiin isäongelmaisiin kenraaleihin sekä Vietnamin aikoihin juuttuneisiin pasifisti-hippi-helikopteripilotteihin. Koko tarina on pelkkä viitekehys viedä pelaaja noin viisituntiselle harjoituskierrokselle moninpeliä silmällä pitäen. Ensimmäisestä osasta tuttu huumorikin tuntuu nyt lähinnä pakotetulta, ääninäyttelyn ollessa silti kautta linjan laadukasta.
Huono tarina ei silti tarkoita huonoa peliä. Lyhyt yksinpelikampanja sisältää ajatuksella suunniteltuja kenttäkokonaisuuksia sekä joitakin muistettavia hetkiä, joista ensimmäisenä nousee väkisinkin mieleen Etelä-Amerikan sademetsiin sijoittuvat tehtävät. Koko B-komppania on kaikissa tehtävissä läsnä, mutta kuten aina, he toimivat vain statisteina Marlowen hoitaessa varsinaisen etenemisen. Kiireen tuntu ei liiemmin vaivaa sotimista, sillä tiimitoverit ovat kuolemattomia eikä aikarajoja ole. Marlowe voi kykkiä rauhassa tuhoutumattoman suojan kuten kiven takana ja pohtia etenemistä, samalla kun muut tiimiläiset imevät luoteja kuin Suomi maaleja.
Kentät ovat mallia viemäriputki eivätkä juurikaan jätä varaa taktikoinnille tai selustaan koukkauksille. Tämä ei ole varsinaisesti vika, sillä
Bad Company 2 on ensisijaisesti toimintapeli, sisältäen vain ani harvoina hetkinä rahtusen taktikointia. Yleisin etenemistaktiikka on yksinkertaisesti tuhota vihollisilta suojat pois ja antaa niille nappi otsaan. Kenties yksinkertaista, mutta hauskaa. Aivan kuten moninpelikin.
Post-Modern Warfare
 |
| Yksi moninpelin kartoista tapahtuu yöllä. Tämä antaa tarkka-ampujille liiankin suotuisat olosuhteet kämppimiseen. |
On varmaankin perusteltua sanoa, että moninpeli kattaa 5/6-osaa
Bad Company 2:n pelillisestä annista. Rush, Conquest, Team Deathmatch ja Squad Rush ovat homman nimi. Rush ja Conquest ovat ensimmäisestä osasta tuttuja lipunryöstö- sekä hyökkäys- ja puolustuspelimuotoja Team Deathmatchin selittäessä itsensä ja Squad Rushin ollessa nopeampi versio perinteisestä Rushista.
Neljä pelimuotoa saattaa tuntua pieneltä määrältä, mutta variaatiota on tarpeeksi.
Bad Company on ottanut kilpailijaansa nähden asenteen "vähemmän on enemmän" ja onnistuu siinä. Kahdeksan eri karttaa soveltuu käytännössä jokaiselle pelimuodolle, taktiikoiden vaihdellessa pelimuodosta riippuen kärsivällisestä tiimipelaamisesta silkkaan itsemurhapommitukseen.
Hahmoluokkia on neljä: sotilas, insinööri, lääkintämies ja tiedustelija. Hahmon kehitys tapahtuu kokemuspisteillä, joita peli jakaa niin yksilöllisesti per hahmoluokka kuin kokonaisvaltaisesti arvon noustessa. Esimerkiksi lääkintämies oppii elvyttämään kaatuneita sotilaita jaettuaan tarpeeksi lääkintälaukkuja, insinööri oppii käyttämään tehokkaampia sinkoja heiluttuaan hetken vanhan kunnon RPG:n kanssa, ja niin poispäin. Jokaista sotilasta tarvitaan kentällä, ja pelimuodosta riippumatta kasa assault-sotilaita metsästämässä kokemuspisteitä riittää harvoin erän voittoon.
 |
| Tämä ei olisi ensimmäinen valintani helikopteripilotiksi. |
Periaatteessa serverit eivät noudata minkäänlaista erottelua kokeneempien ja aloittelevien pelaajien kesken. On mukava huomata, että DICE on ymmärtänyt jättää kaikenlaiset ylivoimaiset superaseet kilpailijansa heiniksi. Ydinpommeja ei
Bad Companyssa nähdä. Eikä koiria. Edellisestä peli saa omissa kirjoissani suoraan joitakin irtopisteitä. Kokeneemmat pelaajat saavat toki perkkejä, jotka helpottavat nyyppien pwnaamista, mutta taito ja tiimipelaaminen näyttelevät pääroolia moninpelissä.
Kahdeksan karttaa (kymmenen, jos ostit pelin alkuperäisenä) riittää moninpeliin hyvin, ainakin ensihätään. Ne alkavat pienistä ahtaista solista ja päättyvät valtaviin aavikoihin, joissa pelaajille annetaan mahdollisuus käyttää ajoneuvoja - ja jokainen niistä on hauska ja tarpeeksi erilainen. Ajoneuvoilla on merkityksensä taistelutantereella, tankkien ollessa eräänlaisia auroja eturintamassa ja helikoptereiden tehdessä tuhoa hieman kauempaa. Helikoptereiden lentämisestä on tehty myös helppoa. Tasapainon vuoksi niiden alas ampuminen ei ole sen vaikeampaa.
Kartoista ei ole pahaa sanottavaa. Alueet ovat laajoja ja etenemisreittejä on aina useampi kuin yksi. DICE on tarkoituksella jättänyt solmukohdat pois eikä varsinaisia kämppimispaikkoja ole. Ja jos joku sellaisen löytää, tuhoutuvat ympäristöt pitävät huolen siitä, ettei se säily sellaisena kauaa. Vain taistelijan mielikuvitus määrää, kuinka sotatantereella edetään – se pitää myös ottelut tuoreina silloinkin, kun kartat oppii tuntemaan kuin omat taskunsa.
Wookien nuubituubi
 |
| Pelissä on ajoittaisia ongelmia kirkkaudensäätöjen kanssa, jotka kannattaa asettaa joko samalle tai hieman kontrastin tason alapuolelle. |
Vaikka kartat on suunniteltu niin, ettei varsinaisia kuristuskohtia ole, sisältävät ne joitakin ikäviä puutteita, jotka DICEn soisi päivittävän. Nopea pelaaja pystyy esimerkiksi kiertämään pelialueen ulkopuolelta tarkka-ampujan asemiin, jonne on todella vaikea osua muulla kuin tykistökeskityksellä.
Samoin raivostuttava nuubituubi tekee paluun. Kivääriin kiinnitetty kranaatinheitin on selkeästi tehokkain ase moninpelipuolella ja täysin ylikäytetty. Lievä tehontiputus olisi paikallaan, ottelujen äityessä ajoittain pelkäksi kranaattisateeksi, jossa henki saattaa hyvinkin lähteä muutamassa sekunnissa. Kun tähän vielä lisätään tiedustelijoiden mortar-iskut heidän kykkiessään ammuslaatikon päällä, on soppa valmis.
Mutta ketä kiinnostaa?
Bad Company 2:n tasosta kertoo jo paljon se, että valituksen aiheet ovat käytännössä puhtaasti subjektiivisia. Yksinpelin tarinaan olisi voinut paneutua enemmän, mutta toisaalta taas maailmalta kantautuu huomattava määrä raportteja siitä, kuinka paljon jotkut ovat siitä pitäneet. Ainakaan se ei sisällä moottorikelkan mentäviä juoniaukkoja, kuten virkaveljensä.
Pelin ainoaksi todelliseksi viaksi täytyy lukea se, ettei EA ollut valmistautunut millään tasolla sen suosioon, ja serverit olivat alhaalla harva se päivä. Vika varmasti korjataan tulevaisuudessa. Jokaisen moninpeliräiskinnästä kiinnostuneen velvollisuus on tutustua
Bad Company 2:een. Se on ylivoimaisesti parempi kuin kilpailijansa, ja pc-miehet osaavat varmasti arvostaa itsenäisten serverien tukea, joka toivottavasti avaa tulevaisuudessa modien maailman meille. Ne, jotka etsivät itselleen yksinpelikokemusta, ovat paremmissa käsissä vaikkapa
Operation Flashpointin kanssa.
Heikki Takala ...luopui modernista sodankäynnistä ja liittyi B-Komppaniaan.
