Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Ubisoft
Kotisivut: http://splintercell.us.ubi.com/conviction/
Laitteistovaatimukset: Xbox 360
Testattu: Xbox 360
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Pc

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Splinter Cell Conviction vietti viimeiset neljä vuotta kehityslimbossa. Tänä aikana kehittäjä onnistui poistamaan pelistä suurimman osan stealth-elementeistä, muuttamaan kerronnan elokuvalliseksi ja virtaviivaistamaan pelimekaniikan konsoleille sopivaksi. Kyynisempi mutisisi nyt jotain konsolisukupolven pelaajista, lataillessaan Hidden and Dangerousia tietokoneen välimuistiin. Suurin kysymys lieneekin, oliko kehitystyö kaiken sen vaivan arvoista?

Vanhentunut Sam ei enää ole samanlainen ninja kuin ennen. Vanha hiippailukikkailu on pitkälti historiaa.

Kolme ensimmäistä Splinter Cellin osaa olivat melko ankaria pelaajaansa kohtaan. Ne vaativat tarkkaa reitin suunnittelua, taitavaa yökiikareiden käyttöä sekä loputonta puikkelehtimista partioiden välistä. Double Agent oli jo aikanaan askel poispäin puhtaasta hiippailusta, ja Conviction on tuon evoluution kulminaatiopiste.

Sam Fisher on muuttunut vanhaksi, niin vuosien lannistamana, kuin tyttärensä menehtymisen vuoksi. Peli alkaa tunnelmallisella tutorial-henkisellä tehtävällä Samin entisen kollegan Grimin ottaessa häneen yhteyttä ja hoputtaen Fisheria pakenemaan. Hyvin nopeasti käy selväksi, että Third Echelon - Samin entinen työnantaja - tahtoo hänet hengiltä. Fisher ottaa haasteen vastaan ja alkaa samalla ruotia järjestöä sekä selvittämään sen osallisuutta hänen tyttärensä murhaan.

Tarina on askel poispäin kansainvälisistä salaliitoista ja terrorismista - vaikka nekin saavat osansa - kohti Fisherin henkilökohtaisia päänmääriä. Tarina sisältää useita käänteitä, eikä loppuratkaisua osaa arvata ainakaan ennen pelin puoliväliä. Fisher on vastentahtoinen päähenkilö, suurempien voimien kuljettaessa häntä kohti haluamiaan päämääriä. Pelaajan ei ole vaikea samaistua työnantajansa murjoman agentin rooliin tämän potkiessa totuutta pihalle niin omasta kuin vastapuolestakin. Välinäytöksien kerronta toimii hienosti, vaikkakin joskus selkärankaan hiipii omituinen tunne siitä, ettei Michael Ironsiden näyttelemä Fisher ole aina aivan mukana tunnelmassa.

Vihollistekoäly reagoi viimeisimpään havaintoon Samista, mikä mahdollistaa niiden tehokkaan hämäämiseen.

Conviction siirtyy pois häiveestä kohti puhdasta toimintaa. Siksi ei ole aivan perusteetonta sanoa, että se on myös reboot koko pelisarjalle. Pc:n juuret ovat hävitetty, ja letkeä pelattavuus on pääosassa. Sam ei osaa enää mitään, mikä teki hänestä suurin piirtein ninjan edellisissä osissa. Seinäkiipeily onnistuu vain tarkoin rajatuilla alueilla, eikä esimerkiksi ahtaissa tiloissa pysty enää hilaamaan itseään kohti kattoa odottamaan lähestyvää partiota.

Häive-mekaniikka onkin huomattavasti suoraviivaisempi. Samin ollessa piilossa peli heittäytyy mustavalkoiseksi, mikä osoittaa hänen olevan näkymätön. Suurin osa kentistä on suunniteltu niin, että koko tehtävän voi suorittaa piilossa. Mutta tosimiehille, jotka haluavat kulkea varjosta varjoon ampumatta ketään, ei tarjoilla tällä kertaa mitään. Ei edes mahdollisuutta siirtää kolkattuja vartioita piiloon. Yritin lukuisia kertoja päästä tehtävistä läpi laukaisematta kertaakaan yhtäkään asetta, kunnes ymmärsin, että peli ei ole tarkoitettu pelattavaksi niin.

Tästä kielii myös uusi Execute-toiminto, joka latautuu aina piilossa tehdyn tapon jälkeen. Se antaa Fisherille mahdollisuuden merkitä useampia vihollisia ja tiputtaa ne kerrasta. Tämä on pakollista useammin kuin kerran, jotta Fisheria ei huomattaisi, mutta tuntuu myös hieman liioitellun tehokkaalta. Huomasin usein tappavani vastustajia piilossa ollessani vain siksi, että sen jälkeinen Execute tiputti kaikki muut vahdit kerrasta. Taitoa ei toki ole pakko käyttää, mutta se hitsautuu nopeasti "helpoksi" etenemiskeinoksi pelaajan selkäytimeen, pilaten sitä potentiaalista iloa, joka puhtaasta hiippailusta olisi syntynyt.

Muihin apuvälineisiin kuuluvat luonnollisesti uusittu kustomoitava arsenaali sekä nykyaikainen päivitys Fisherin yökiikareista, jotka näkevät seinien lävitse ja auttavat suunnittelemaan järkevää reittiä. Pelaajan on mahdollista merkitä viholliset ja seurata heidän liikkeitään, paljolti Execute-taidon tapaan. Kiikarit näyttävät myös ympäristöön piilotetut ansat, kuten lasersäteet, ja ovat oikeastaan yhdistelmä edellisten osien kiikarien parhaita puolia. Ne toimivat, mutta jälleen virtaviivaistetusti, aliarvioiden jossain määrin pelaajan älyä.

Conviction ja Sam ovat ottaneet paljon vaikutteita 24 -tv-sarjasta.

Koska mekaniikka on niin muuttunut, onkin kumma, ettei kehittäjä keskittynyt enemmän räiskintään. Valon paljastaessa Fisherin, se paljastaa myös korkeintaan keskinkertaisen räiskinnän, josta paras esimerkki on pelin keskikohdilla tapahtuva tehtävä Afrikassa. Kontrollit eivät ole tarpeeksi napakat, ja viholliset ovat riemuidiootteja kaikilla paitsi Realistic-vaikeusasteella. Ainoa fiksu asia, jonka ne osaavat, on olla juoksematta suoraan Samin syliin. Toisaalta jäädessään kykkimään nurkkaan piiloon, heidän selustaansa on aivan liian helppo koukata. Toisessa ääripäässä ovat kentät, joissa henki lähtee heti, jos Sam huomataan. Todellisuuden puitteissa agentti ei kestä juurikaan osumaa. Koko ammuskelukokemuksesta jää jossain mielessä ristiriitainen olo, ja kaikkea avointa ampumista oppii välttämään hyvin nopeasti. Tämä olisi hienoa, jos peli ei olisi muuten niin toimintapainotteinen.

Ulkoasu on kohdillaan, vaikka pimeissä tiloissa liikutaan edelleen paljon.

Yksinpeli on siis jossain määrin rikkonainen kokonaisuus. Hiiviskely on hauskaa, mutta räiskintä, joka on ajoittain pakollista, ei. Onneksi Conviction sisältää niin moninpelin kuin yhteistyökampanjan, jotka pelastavat paljon.

Yhteistyökampanjaa voisi pitää omana pelinään, varsinkin kovemmilla vaikeusasteilla. Sitä varten on myös parempi omistaa ainakin yksi ystävä. Yhteistyökampanjan tarina on esiosa itse peliin ja kertoo kahdesta agentista, jotka suorittavat tehtävää, joka sivuaa pääpelin omaa tarinaa. Toiminnan synkronoiminen mikkien välityksellä sekä yhtäaikaiset kolkkaukset ovat äärimmäisen hauskoja. Elävään kaveriin luottaminen on myös täysin eri asia kuin tekoälyn kanssa puuhastelu. Toisin kuin yksinpelissä, peli ei ole laaki ja vainaa, sillä toisen ollessa tolpillaan kaatuneen kaverin voi aina elvyttää. Tämä luo joitakin mielenkiintoisia mahdollisuuksia väijytyksille, toisen vetäessä esimerkiksi tulen puoleensa, kun toinen koukkaa selustaan.

Muu moninpeli puolestaan sisältää eräänlaisen deathmatchin, jossa kaksi pelaajaa yrittää jallittaa toisiaan pimeyden turvin. Tämä on pääsääntöisesti erittäin hauskaa, varsinkin pelaajien kesken, jotka tuntevat niin toisensa kuin moninpelikentät. Toinen muoto puolestaan asettaa pelaajat vihollisaaltoja vastaan ja mittaa, kauanko he selviävät hengissä.

Kun kaikki muu tekeminen loppuu kesken, pelaaja voi vielä vääntää Deniable Ops -tehtäviä, jotka sisältävät erilaisia haasteita ja kartuttavat niin pelin sisäisiä pisteitä, joilla varustellaan aseita, kuin keräillään achievementejakin. Nämä ovat haasteiltaan yleensä jyrkempiä kuin pääpelin tehtävät ja jossain määrin palkitsevampia.

Yhteispelitila on erinomaista viihdettä.

Splinter Cell Conviction eroaa ehdottomasti edeltäjistään - ja on sikäli hyvä uudelleen starttaus pelisarjalle. Se ei tarjoile enää hiippailua kuten ennen, vaan elokuvallisuus ja kerronta ovat puskeneet vanhan pelityylin ohi isolla jyrällä. Se on kuitenkin vielä keskeneräinen, sillä osa-alueet eivät ole tasapainossa keskenään. Jos pelissä ammutaan, ammuskelun tulisi olla kunnossa. Hiippailu on puolestaan aina palkitsevaa, kun sitä vain pääsee harjoittamaan.

Conviction on jossain määrin skitsofreeninen kokemus. Se muistaa juurensa - ja vanhat fanit. Samalla peli kosiskelee uusia pelaajia virtaviivaistetulla mekaniikalla. Tällaisenaan se ei kuitenkaan onnistu miellyttämään kumpaakaan. Naavaparrat kiroavat yksinkertaista häivettä, toiminnan ystävät itse toimintaa. Moninpeli pelastaa kuitenkin lyhyen kampanjan ja nostaa Convictionin keskinkertaisuuden suosta, vaikka vain vaivoin. Ilman sitä peli olisi myös melko torso, pelikellon tikittäessä huolellisellakin hiippailulla noin viidessä tunnissa.

Conviction on hieman normaalia parempi toimintaseikkailu, joka vielä hapuilee etsiessään tyyliään. Kehittäjän toivoisi seuraavassa osassa keskittyvän vankasti jompaankumpaan osapuoleen, jotta kokemuksesta tulisi tasapainoisempi.

Heikki Takala ...on ninja.

Keskustele pelistä Peliplaneetan foorumeilla!