Pelityyppi: Seikkailu- ja roolipelit
Julkaisija/kehittäjä: Atlus / From Software
Kotisivut: http://www.demons-souls.com/
Laitteistovaatimukset: PS3
Testattu: PS3
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: -

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Kaupunginosilla ja jopa ihmisillä voi usein olla huono maine, jonka johdosta niihin tutustuvat suhtautuvat edessään olevaan varauksella. En ole kyllä monta kertaa törmännyt peleihin, joilla on kauhea tappajan maine, mutta nytpä sellainenkin tuli vastaan, ihan arvostelun merkeissä.

Demon's Souls on peli, josta on puhuttu vuolaasti ja miltei universaalisen ylistävästi Internetin peli-aiheisilla palstoilla. Pitkään näytti siltä kuin kivenkova japanilaisseikkailu olisi jäänyt vain import-pelaajien herkuksi, mutta sieltä se Demon's Souls tuli Suomeenkin, vieläpä komean erikoisversion merkeissä.

On tunnustettava, että peli hoitaa ainakin alkunsa tyylikkäästi. Itse sukelsin pelin pariin tutustumatta sen enempää yksityiskohtiin ja yllätyin: eihän tämä nyt niin vaikea olekaan! Ihmettelin jo, mistä nettispedet olivat vuoden verran valittaneet, mutta sitten tutorial loppui ja niin teki myös minun elämäni.

Demon's Souls ottaa pelaajaltaan luulot pois heti kättelyssä, sillä alun lyhyen tutorialin jälkeen häneltä tempaistaan henki veks. Peli ei kuitenkaan pääty tähän, sillä Demon's Soulsin painajaisten ja demonien täyttämässä maailmassa kuolema on lopullinen vain suurelle osalle kansasta.

Kuten eräs pelihahmo asian selittää, useimmat kuolleet sielut vaipuvat unohdukseen, mutta jotkut tarraavat matkallaan kiinni jostain. Se jokin on Nexus, henkimaailman keskipiste, josta käsin urhea sankarimme näyttää tappajilleen, mistä pohjoisen poika pissii.

Maisemabongari. Vaikka Demon's Souls ei olekaan mikään grafiikkademo, sen maailma on huikea. Se on upean synkkä ja juuri oikealla tavalla masentava paikka.

On hyvä, että Demon's Souls tappaa pelaajansa heti kättelyssä, sillä kuolema on ilmiö, johon peliä pelattessaan kannattaa totuttautua, tai sitten sinut totutetaan siihen väkisin. Täytyy silti sanoa, että nettipuheet pelin vaikeudesta olivat harhaanjohtavia - tavallaan.

Peli ei ole Mega Man 10 -vaikea, vaan vaikeus tulee pikemminkin siitä, että maailma on karu, eikä peli pitele kädestä tai väännä mallia rautalangasta. Asiat on opittava itse, yleensä kantapään kautta. Tähän vaiheeseen totean myös, että mustavalkoisia vastauksia ja selityksiä hakevat eivät löydä niitä myöskään tästä arvostelusta, sillä en ole pelannut peliä FAQ kädessäni. Vähintään puoli hauskuutta piilee siinä, kun opettelee itse ne pelin salaisuudet, joskus useaan kertaan parin väärinkäsityksen jälkeen.

Okei, Demon's Souls on siis armoton ja aika vaikea peli. Mutta tämä ei vielä yksistään kerro kenellekään paljoakaan.

Kuten alussa jo vihjailin, pelaaja on halukas demonintappaja. Pelin maailma on joutunut suuren pahuuden alaisuuteen ja suurin osa sen asukkaista on joko tapettu, ajettu hulluiksi tai riivattu. Vain muutama urhea sielu uskaltaa taistella pahuutta vastaan ja he tekevät sen yleensä puhtaina kummituksina, sen verran ylivertaisia edessä olevat haasteet ovat.

Edessä on sangen pitkä luolastoseikkailu, jossa pelaaja komppaa haluamassaan järjestyksessä läpi pelin monivaiheisten maailmojen tappaen pienempiä demoneita, etsien loottia ja jahdaten kunkin kentän lopussa odottavia pääpiruja.

Missä mennään? Peli ei juuri salojaan pelaajalle opeta, vaan aivan perusasioiden jälkeen hänet lyödään keskelle seikkailua. Jotta pelistä tajuaisi yhtään mitään, kannattaa vähän selailla mukana tulevaa strategiaopasta. Älä kuitenkaan spoilaudu!

Nämä ovat siis niitä kantavia teemoja, niitä suuria linjauksia. Mutta miten homma käytännössä toimii? Yllättävän perinteisesti, mutta poikkeaviakin linjauksia löytyy. Pääsääntöisesti peli kulkee hyvin perinteisten toimintaroolipelien jalanjäljillä: pelaaja juoksee, väistelee ja kuperkeikkailee pitkin erilaisia luolastoja ratkoen yksinkertaisia puzzleja ja tappaen hirviöitä. Taistelua ei mitenkään erityisesti aloiteta, vaan se syttyy luonnostaan kun kaksi toisiaan vihaavaa tahoa osuu havaintoetäisyydelle toisistaan.

Lyöntejä on kahta sorttia, joista se voimakkaampi kuluttaa enemmän pelaajan kallisarvoista kuntoa. Myös torjunnat kuluttavat kuntoa, sitä enemmän, mitä kovempi isku. Kun kunto putoaa nollaan, pelaaja on hetken melko voimaton huohottaessaan paikallaan, missä vaiheessa viholliset yleensä tekevät hänestä pateeta.

Demon's Souls ei siis todellakaan ole peli, jossa karvainen barbaari syöksyy karjuen ja lyöntinappiaan takoen keskelle kirkuvia vihollisia. Ehei, tässä pelissä pärjäävät vain ne, jotka suhtautuvat jokaiseen taisteluun elämän ja kuoleman koitoksena. Iskut pitäisi väistää mielummin kuin torjua ja vihollisetkin pitää tappaa niiden heikkouksia etsien ja haavoittuvia paikkoja kyttäillen.

Tämä saattaa kuulostaa taktisemmalta kuin se oikeasti onkaan, sillä homma on hyvin loogista. Jos vihollisella on miehen kokoinen kilpi, kierähdä sen taakse ja lyö sitä selkään. Jos vihollinen on kävelevä kivipaasi, puukon voi pistää taskuun ja yrittää vaikka loitsuilla. Melko loogista materiaalia.

Vaikeustaso muodostuukin muutamasta seikasta. Ensinnäkin näitä vihollisten heikkouksia ei ole aina aikaa etsiä tai mahdollisuuksia hyödyntää helposti. Kun punasilmäinen ritari syöksyy miehen kapoisella sillalla päälle peitsi hohtaen ja yksi lyönti saa sankarin puuskuttamaan, toinen vetämään viimeisen henkäyksensä, saa olla aika kova karpaasi, jos keksii lennosta ne keinot hirviön kaatoon. Näissä kohdissa monimutkaisesta tai turhan kikkailevasta taistelusysteemistä ei olisi kuin riesaa ja haittaa.

Toinen hankaluus muodostuu siitä, että pelaajat eivät suinkaan ole joka paikan seppiä. Yksi ase tehoaa hyvin yhteen viholliseen, mutta heikosti toiseen. Myös maasto muodostaa haasteensa. Niin kiva kuin kahden käden miekalla onkin kurittaa lantsareita pellolla, metrin levyisessä käytävässä se kalahtaa jo swingin alussa seinään ja sitten ihmetelläänkin kaulasta törröttävää tikaria.

Pelaaja saa myös jatkuvasti tihrustella silmät sirrillään ympärilleen, sillä luolastot ovat yleensä pimeitä ja ahtaita ja pelisuunnittelijat rakastavat kakkakepposia. Sillä kerralla kun et muistakaan huoneeseen tullessasi katsoa molempiin suuntiin, voit olla varma, että selkäsi takana odottaa kaksimetrinen hirviö kirves kädessään.

Pomohirviöt ovatkin sitten aivan oma lukunsa. Ne ovat kivikovia ja vaativat juuri tietynlaisen jipon opettelemisen, jotta pelaaja ei pure pölyä sekunneissa. Hahmon kyvyistä riippuen useat matsit pitää voittaa törkeästi huijaten, mutta sekin on vain osa Demon's Souls -magiaa. Jos tyhmä hämähäkki haluaisi oikeasti osua minuun seiteillään, se ehkä kiertäisi esiin, eikä ampuisi edessäni olevaa näkymätöntä seinää.

Reittiopas hakusessa. Kaikki pelin maailmat ovat pelaajalle avoimia miltei heti pelin alusta asti, mutta järjestyksellä on todellakin väliä. Ideana olisi hyppiä maailmasta toiseen kenttien välissä, sillä siinä missä kenttä 1-2 voi olla vielä ihan jees, kenttä 1-3 tappaa pelaajan hetkessä. Olisi kiva, jos tästä varoitettaisiin!

Demon's Soulsissa siis jopa tavalliset hirviöt ovat haastavia, mutta ne eivät ole suinkaan pelin luolastojen ainoa haaste. Vähän joka väliin on tungettu inhottavia ansoja ja yllätyksiä. Lattiat sortuvat alta, lohikäärme lennähtää paikalle polttamaan koko sillan tuhkaksi tai käytävästä vyöryy vastaan kärry, joka räjähtää pelaajan lähelle tullessaan. Nämä ovat yleensä niitä kerrasta poikki -tilanteita.

Onneksi aivan sokkona ei tarvitse silti harhailla, sillä Demon's Souls on lähtökohtaisesti online-peli. Pelaaja on jatkuvasti yhteydessä pelin servereihin, vaikka ei näekään muita pelaajia suoranaisesti kuin nurkissa vilahtelevina aaveina.

Muiden peliin voi kuitenkin vaikuttaa, yleensä epäsuorasti. Pelimaailmaan voi jättää muille viestejä, joilla varoitetaan vaikka, että seuraavan kulman takana on sitten väijytys. Tai yritetään jäynäyttää onneton urpo hyppäämään pohjattomaan kuiluun. Molempia näkee ja feikkiviestien ja oikeiden vinkkien erottaminen on oleellinen osa Demon's Souls -kokemusta.

Välillä muiden pelaajien peleihin pääsee mukaan suoranaisemminkin, joko näiden kutsumina apureina tai niihin tunkeutuvana hyökkäjänä. Pelaajat voivat milloin tahansa jättää pelimaailmaan merkin, jolla kutsutaan kaveri paikalle niin sanotuksi siniseksi aaveeksi, joka voi avittaa tiukoissa tilanteissa.

Maailmaan hyökkäyksen salaisuuksia en ole selvitellyt sen tarkemmin, mutta yllätys on veikeä, kun peli ilmoittaa yllättäen, että maailmaasi on tunkeuduttu. Seuraavaksi paikalle juokseekin savuava, mustaan verhoutunut henki, joka pistää yleensä pelaajan pakettiin ja nauraa räkäisesti päälle. Mutta voi sitä ilofiilistä, kun onnistuu täydellisesti jallittamaan kovemmin varustetun pelaajan ja paukauttamaan tämän takaisin helvettiin muutamalla väijytyksestä ammutulla loitsulla!

Hauskempiakin yllätyksiä löytyy. Kun pääsin erääseen pelin pomomatsiin, ihmettelin kovasti sitä, miten paljon tavallista eläväisempi ja realistisempi minut tappanut pomo oli. Vasta myöhemmin kuulin, että peli tempaisee satunnaisia PVP-pelaajia mukaan pelimaailmaan ohjaamaan tuota nimenomaista hullua munkkia. Huikeaa!

Moralisointia. Pelaaja voi seikkailunsa aikana olla juuri niin kiva tai ällö kaveri kuin haluaa. Mikään ei estä pistämästä vankilasta pelastamaasi prinssiä tai vaikka sitä ystävällistä kauppiasta hengiltä. Lopussa valinnat kuitenkin punnitaan.

Kun sanoin, että Demon's Souls ei ole tavanomainen toimintaroolipeli, tämä on erityisen totta pelin hahmonkehityksessä. Pelistä ei nimittäin löydy sen enempää hahmoluokkia kuin kokemustasojakaan. Toki pelin alussa peli tarjoaa useaa erilaista "hahmoluokkaa", mutta ne ovat vain aloituspisteitä, joissa ominaisuudet on jaettu tiettyjä kykyjä painottaen ja varustus valittu sen mukaan.

Kaikki muu hoituu keräämällä pelimaailmasta sieluja, tietenkin tappamalla vihollisia. Kun sieluja on kertynyt tarpeeksi, henkimaailman keskuksessa asusteleva mustaan verhoutunut nainen antaa pelaajan parannella haluamiaan ominaisuuksia. Jokainen nostettu kykypiste maksaa enemmän kuin edellinen, eikä respecejä tunneta. Kannattaakin siis olla varma siitä, miten haluaa hahmoaan kehittää, jotta ei ajaudu umpikujaan.

Näinhän toki tapahtuu muutenkin, mutta se on vain osa hauskuutta: itse aloitin pelin kaksi kertaa uudelleen jo arvosteluviikkojen aikana, kun ensin ryssin ensimmäisen hahmoni täysin ja päätin, että toinen hahmoni ei vastannutkaan halujani. Aloitusvalinnallakin on väliä, sillä huomasin itse konkreettisesti, miten paljon helpompaa peli on, kun valitsee sen oikean pelihahmon. Kevyen taistelupapin ja loitsuja heittelevän kuninkaallisen välillä oli eroa kuin yöllä ja päivällä!

Sieluista vielä... ne ovat Demon's Soulsissa melkoista uhkapeliä. Mitään talletuksia tai muita hapatuksia ei tunneta, eikä peli pysähdy edes pelaajan nysvätessä inventoryssaan. Kun kertyneet sielunsa haluaa käyttää, pitää hipsiä lähimmälle portille ja palata takaisin Nexukseen hoitamaan hommat. Jos sattuu tätä ennen kuolemaan, se potti meni usein siinä.

Pelaaja jättää kuollessaan jälkeensä veritahran, jota koskien voi saada menetetyt sielunsa takaisin, mutta vain jos ei satu hakumatkalla kuolemaan uudelleen, jolloin se uusi, parin sielun korpsi korvaa vanhan. Muiden veritahroja voi myös käyttää, mutta tällöin näkee vain heidän viimeiset liikkeensä ennen kuolemaa.

Tämäkin voi olla kultaa kalliimpi etu, sillä jos verihaamu kävelee nurkan taakse ja lentää sitten sieltä räsynukkena takaisin, voi olla varma, että siellä odottaa jotain ikävää. Tosin niinhän Demon's Soulsissa joka kulman takana muutenkin.

Yksi asia jaksaa hämmästyttää: pelin mukaan sen pitäisi olla suuri etu, kun pelaaja saa liharuumiinsa takaisin. Todellisuudessa siitä ei kuitenkaan ole kuin haittaa, sillä pelaaja tekee lihaisana versiona vähemmän vahinkoa kuin kummitus ja kuollessaan muuttaa maailman tasapainoa kohti pimeyttä, mikä tekee hirviöistä kovempia.



Oli Demon's Souls mitä tahansa muuta, se on ainutlaatuinen pelikokemus. Sen vaikeudesta on jauhettu liikaakin, sillä itse huomasin, että kun käytin hoksottimiani ja pyrin aktiivisesti opettelemaan pelin pinnan alla jauhavia kuvioita, pärjäsin ihan hyvin. Toki tiedostan, että nuo kaksi asiaa nostavat minut välittömästi pelaajien yläkastiin, sillä ADHD-Halottaja tuskin jaksaa panostaa peliin sen vertaa.

Kannattaisi, sillä palkinnokseen saa kokemuksen, jolle ei oikeastaan löydy vertaista. Demon's Souls on armottomuudestaan ja karuudestaan johtuen peli, jossa vaara tuntuu jatkuvasti todelliselta. Kulman takana voi odottaa joku yllätys, joka tappaa sinut armotta, ennakkoon varoittamatta ja toista tilaisuutta tarjoamatta. Joistain tämä voi tuntua turhauttavalta, mutta kun homman oppii ottamaan oikeanlaisella huumorilla, se tuo vain peliin lisää jännitystä.

Demon's Souls on myös peli, jossa rahoilleen saa vastinetta, isolla V:llä. Itse olen pelannut vasta joitain kymmeniä tunteja, kun taas veteraaneilla on takana satojen tuntien sessiot. Kun peli on vihdoin läpi, sen voi aloittaa saman tien uudestaan vanhalla hahmollaan aiempaa tiukemmalla vaikeustasolla.

Oikeastaan ainoat suuremmat huonot puolet liittyvät pelin askeettiseen käyttöliittymään. Hahmon ohjaaminen on tiukoissa paikoissa tuskallista, kun hahmo suorastaan hakeutuu rotkoihin. Myös taistelussa elintärkeä lukitussysteemi roiskii reisille minkä ehtii: jos hahmo ja vihollinen ovat esimerkiksi rappusissa, voit olla varma, ettei lukitusta synny ja kun pelaaja yrittää peruuttaa pois vihollisestaan, hahmon selkä kääntyy ja kirves puree lihaa. Kun näitä kuolemia kertyy jokainen, V-käyrä nousee eksponentiaalisesti.

Mutta se mikä ei tapa - oikeasti siis, Demon's Soulsissa se tappaa varmasti - karaisee ja kun kaikkien vaikeuksien jälkeen tuijottaa pomon savuavaa ruumista, tuntee oikeasti saavuttaneensa jotain. Se on pullamössöpelien ja kuolaaville idiooteille suunniteltujen kädestäpitely-tutorialien aikakautena harvinaista ja minusta aplodien arvoista.

Miikka Lehtonen ... toivoi hartaasti Demon's Soulsia Eurooppaan ja saikin siitä erään vuoden lempipeleistään.