Ei uutta Pacific Cityssa
Crackdown oli klassikko jo ilmestyessään. Se sivuutti juonen sekä hahmonkehityksen tyystin, ja keskittyi ainoastaan agentin supervoimiin sekä suoraan toimintaan. Voimallisuuden tunne oli ilmeinen agentin niittäessä vastustajia poikki ja pinoon heittelemällä autoja näiden päälle, hyppäämällä yhdellä loikalla pilvenpiirtäjän katolle ja viimeistelemällä loput raketinheittimellä. Niille jotka tunsivat olevansa harakoiden sukua, peli tarjosi ärsyttävän suuren määrän kerättäviä orbeja, jotka oli ripoteltu pitkin talojen kattoja ja muita mielikuviteksellisia paikkoja. Pacific City oli tuolloin temmellyskenttä joka vei helposti mukanaan. Mutta kuinka konseptia on jalostettu eteenpäin?
Päivitys Prototyyppiin
 |
| Oho, se meni rikki. Pelimaailmasta löytyy tuttuun tapaan monenmoisia kulkuneuvoja, joita pistää tuusan nuuskaksi. |
Crackdown 2 on edelleen sama peli kuin ensimmäinen. Itse asiassa niin pienillä muokkauksilla että se voisi yhtä hyvin olla lisäosa. Kaupunki on prikulleen sama minkä pelaajat jättivät taakseen ensimmäisessä osassa, vaikkakin pienillä graafisilla parannuksilla kuten pidemmällä piirtoetäisyydellä. Peli nojaa vahvasti yhteistyömoninpeliin, sekä kaaokseen jota täysin kehitetty agentti pystyy lietsomaan. Kaikki mikä teki ensimmäisestä hauskan on läsnä: autojen heitteleminen, katolta toiselle hyppiminen, ystävien kanssa tuhon lietsominen, kilpa-ajot ja massiivinen määrä kerättäviä palleroita pitkin kaupungin kattoja.
Yhteistyö toimii kuten ennenkin. Tehtäviä voi suorittaa ystävien kanssa, ja toisen kampanjaa voi sabotoida. Tämä toimii loistavasti, sillä suurin osa peleistä on aina avoinna uusille pelaajille. Mukaan hyppääminen on vain yhden napin takana, ja serverit toimivat viiveittä. Vieraassa pelissä kerätyt taidot siirtyvät myös omaan peliin, vaikka kampanjan kehitys jääkin vain isännälle. Uusina ominaisuuksina täyteen mittaansa kehitetty agentti osaa nyt myös lentää. Joitakin kilpa-ajojen ärsyttävyyksiä on myös putsattu pois sulavamman pelaamisen tieltä, eivätkä ajokit ole enää välttämättä yhteydessä pelaajan tasoon nähden. Myös aikarajat on poistettu.
Ja siinäpä se olikin. Uudistukset pystyy summammaan noin kahteen lauseeseen.
Crackdown on pitkälti sama peli kuin ensimmäinen osa, ja se luottaa samoihin temppuihin pelaajien viihdyttämiseksi. Suuri kysymys lieneekin, riittääkö se.
Prototype näytti jo aikanaan kuinka oikeaa kaaosta lietsotaan hiekkalaatikolla. Pelissä pystyi antamaan karatepotkua lentäville helikoptereille. Toimintaa tuettiin auttavasti myös juonella,
Crackdownissa näin ei ole.
Ultravioletti
En ole koskaan vaatinut juonta toimintapeleihini, pääasiassa koska odotukset ovat asetettu jo valmiiksi niin matalalle pelialan toimesta.
Crackdown asettaa kuitenkin rimaa hiukan liian matalalle. Pacific Cityyn on päässyt irralleen virus, joka saastuttaa sen kansalaisia. The Agency, jonka tekemä klooni pelaaja on, lasketaan irti kaupunkiin ainoana päämääränään hoitaa homma kuntoon. Cellin - jonkinlaisen anarkistiryhmittymän agentit yrittävät estää häntä, ajatellen viruksen olevan jonkinlainen salaliitto.
Pääjuoni koostuu ainoastaan yhdenlaisista tehtävistä, joista jokainen kulkee seuraavalla tavalla. Agentti aktivoi kolme kiihdytintä, ja laukaisee UV-pommin joka tappaa Pacific Citya riivaavien saastuneiden ihmisten pesäpaikkoja. Toista yhdeksän kertaa, laukaise viimeinen iso pommi. Se oli siinä. Ei juonenkuljetusta, ei hahmonkehitystä, ei mitään. Ainoat taustoja avaavat esineet ovat nauhoituksia, joita on piiloteltu ympäri kaupunkia. Nämäkin ovat vähintään kryptisiä.
Agentti on tämän jälkeen vapaa suorittamaan pieniä sivutehtäviä, kuten vihollisagentuurin pesäpaikkojen tuhoamista, kilpa-ajoja ja tietysti pienten orbien etsimistä.
Crackdown 2:n yksinpeli on niin itseään toistava, että on vaikea arvailla mikä kehittäjien ajatus sen takana on ollut. Se toimii ainoastaan tekosyynä nähdä suurin osa kaupungista ja keräilla samalla tasoja agentin taitoihin, jotka eittämättä ovat korkealla pääjuonen suorittamisen jälkeen. Yksinpelistä kiinnostuneet lopettavat pelaamisen tähän, pohtien saisiko pelistä muutaman euron hyvitystä viedessään sen vaihtoon, moninpelin vasta alkaessa.
Kaksin on kauniimpaa, kuusitoista on kaaosta
 |
| Huipulla tuulee. Kaupungin piirtoetäisyys on parantunut sitten viime näkemän, mikä tekee kaupungin astetta näyttävämmäksi. |
Yhdessä ratkaistavien tehtävien lisäksi
Crackdown esittelee myös pelaajien väliset taistelut eräänlaisilla areenoilla. Nämä eivät juurikaan juhli mielikuvituksella, pelimuodot ovat mallia: Ammu muita, tai ammu tyyppi joka kantaa orbia. Näistä kenties viihdyttävin pelimuoto on rakettihippa, jota pääsee kokeilemaan kuudentoista pelaajan kesken. Kokemusta on vaikea kuvailla muuksi kuin täysin järjettömäksi. Suuntavaistolle ja henkikullalle voi heittää nopeasti hyvästi kaiken räjähdellessä kaiken aikaa.
Nopea pelityyli nostaa kuitenkin esiin myös joitakin virheitä. Automaattinen tähtäys on täysi susi, sen kiinnittyessä yhdeksän kertaa kymmenestä täysin väärään kohteeseen.
Crackdown ei ole myöskään mikään
Tomb Raider, ja kiipeily on joskus tuskallista. Pelaajan ja pelin havainnointi kiinni otettavasta rakennuksen liepeestä on joskus vähintään ristiriitainen. Nämä ongelmat ovat kuitenkin usein pieniä, eivätkä pääse toiminnan tielle.
Comme ci, comme ca
Ymmärrän hyvin että
Crackdown 2 tulee vetoamaan tietyntyyppisiin ihmisiin. Ensimmäinen osa oli menestys, eikä toimivaa konseptia ole syytä ruveta korjaamaan. Salaisuuksien metsästämisessä ja kaaoksen lietsomisessa ystävien kesken pitkin kaupunkia on tenhonsa. Orbien kerääminen antaa varmasti saavutuksen tunteita, ja rakettihippa on juuri sopivan sekavaa ja kaoottista pitääkseen mielenkiinnon yllä. Mutta se on vain yksi tapa katsoa peliä.
Toinen on se, että kehittäjä ei ole vaivautunut viemään sarjaa eteenpäin millään tavalla. Sama kaupunki, olematon juoni ja päämäärätön haahuilu antavat kuvan pelistä, joka on tarkoitettu lähinnä Gamerscoren ja saavutusten boostaamiseen. Kyyninen kutsuisi tätä lähinnä päivitykseksi vailla sisältöä. Sama lausahdus ajanee fanipojat takajaloilleen nopeammin kuin Whiskas kissan alas puusta. On jokaisen oma asia kuinka peliä haluaa katsoa. Oma kantani on jälkimmäinen, saman pelin julkaiseminen uudestaan ja uudestaan haisee rahastukselta kilometrien päähän.
Heikki Takala... kenkii mieluummin koptereita kuin autoja.
