Tarkka-ampujat. Nuo metsiemme kuusipuiden kukertajat.
Simo Häyhiä on vain yksi, toista ei toivon mukaan enää tarvita. Pieni leikki kuitenkin on ihan paikallaan, olkoonkin kyse vähäsen verisestä tarkka-ampujain elämää kuvaavasta videopelistä.
Sniper: Ghost Warrior yrittää kuvata näiden salakyttien arkipäivää. Yksi laukaus, yksi kuolema. Olet huippuluokan soturi, joka saa vastuulleen kaikkein vaativimpia tehtäviä. Tarkkaile. Suunnittele. Iske. Katoa.
Kuulostaa kivalle, mutta voi. Jännittävää, taktista hiiviskelypeliä kaipaaville ei tarjoillakaan aivan sitä, mitä odotettiin. Sinänsä pelin ainekset ovat jotakuinkin kohdallaan tai ainakin sinnepäin. Toteutus ei kuitenkaan kanna kovinkaan pitkälle. Todettakoon siis heti alkuunsa, ettei
Sniper ole kokonaisuutena kovinkaan kummoinen. On siinä silti hieman viihdearvoakin, ainakin vähäksi aikaa, kunhan pahimmat hölmöydet malttaa niellä. Parhaimmillaan tämä tarkka-ampujasimulaatio on silloin, kun pelaaja antaa palttua määräyksille ja rynnäköi vihollisarmeijan läpi kylväen kuolemaa vaimennetulla pistoolillaan.
Ripaus jakomielitautia
 |
| Kohde tähtäimessä. Tarkka-ammunta on haastavaa ja ehkä jopa kohtalaisen realistista. |
Pian pelin alkamisen jälkeen pelaajan sanity-mittari saattaa hieman heittelehtiä, eikä siihen auta edes pelikotelon takakannen lukeminen suurennuslasilla. Tämänhän piti olla peli, joka simuloi tarkka-ampujia työssään. Miksi sitten rynnäköin rynkky kourassa vihollisleireihin ja niitän kuolemaa kuin mikäkin halpisrambo? Ovatko erikoismiehet nykyään niin taitavia, että he voivat toimia joka roolissa?
Sitten totuus alkaa paljastua. Pelkkä salakyttääminen ei riittänyt City Interactiven kehittäjille, joten peliin ympättiin vaihtelun vuoksi myös suoraviivaisia FPS-toimintaosuuksia. Eivätkä tarkka-ampuilutkaan ole niin vaivihkaista hiippailua. Stealth-toimintaa pelissä on kevyen pintakuorrutuksen verran, loppu onkin sitten perinteisen suoraviivaista FPS-räiskintää.
Pelissä on muutama erinomaisen ärsyttävä yksityiskohta. Esimerkiksi kentät ovat pseudo-avaria siten, että välillä näkyvyyttä riittää ja vihollisia voi napsia pitkänkin matkan päästä. Sitten pelaaja törmää jopa näkymättömiin esteisiin, jotka rajaavat kuljeskelua. Laajalta näyttävät kentät ovatkin todellisuudessa enemmän tai vähemmän kapeita uria, jotka ohjaavat pelaajaa väkipakolla tekijöiden haluamille reiteille. Soturi voi seisoa kiviaidan päällä mutta ei laskeutua toiselle puolelle. Voi sitä ärsytystä. Puhumattakaan siitä, ettei kentillä useinkaan pääse paikkoihin, joissa kiikarikiväärillä olisi käyttöä. Kenttäsuunnittelu ei anna juurikaan tilaa mielikuvituksensa ja tarkka-ampujien oppien käyttämiseen.
 |
| Pistooli, paras ystäväsi. Turhan suuri osa pelistä hoituu pistoolilla. |
Rassaavinta on vihollissotilaiden kaikkitietävyys. Kun kerran laukaiset ja luoti maaliin napsahtaa, viholliset tietävät heti sijaintisi. Vaikka olisit miten hyvin puskassa vatsallaan ja kuvittelisit olevasi näkymätön, kaikki viholliset kilometrien säteellä pöllyttävät nurmea ympärilläsi luotikuuroillaan. Ei niin, että se hirveästi haittaisi - pelaajan terveys kohenee itsestään sen verran nopeasti, että luotikuurojen välissä ehtii mainiosti napsaista ainakin yhden vihollisen, ennen kuin tukkaa kammataan liikaa vastakarvaan.
Toisaalta tekoäly on myös huvittavan nuija. Pelaaja lähetetään kyttäilytehtäviin ja korvaradio muistuttaa, että ethän vain missään tapauksessa järjestä itseäsi viholliskontaktiin. Käytännössä hiiviskelyllä ei ole useinkaan mitään merkitystä, sillä peli sujuu huomattavasti letkeämmin puolijuoksulla edeten napsien vihollisia pistoolilla tai puukolla. Ruumiit voi jättää vaikka keskelle tietä, sillä vihollispartiot eivät niistä piittaa. Suoraviivainen riekkuminen onkin vaivattomin tapa edetä, kun kenttien loppusaldo ei vaikuta mitenkään seuraavaan vaiheeseen. Vaikka jättäisit taaksesi 30 raatoa ja hälytyssireenit soisivat, seuraavassa kentässä 100 metrin päässä kaikki on taas täysin rauhallista.
Logiikka, järki, hoi?
 |
| Parhaimmista laukauksista palkitaan oikein lähikuvalla. Kyllä motivoi. |
Sniperin suurin synti on jatkuvuuden ja logiikan puute. Visuaalisesti peli on mukavan viidakkoinen, äänimaailma on niukkuudestaan huolimatta toimiva ja pelattavuus on yleisesti ottaen riittävän kivaa. Siis kontrolleiltaan.
Peli ei kuitenkaan onnistu olemaan sen enempää hyvä tarkka-ampujasimulaatio kuin fps-pelikään. Eri osiot eivät täydennä toisiaan, vaikka niissä seurataankin samaa operaatiota useiden eri sotilaiden näkökulmista. Siinä missä snaipperointi voi olla hetkittäin jopa kiinnostavaa, kapeampaan ränniin ahdetusta FPS-toiminnasta on vaikea saada mitään kiksejä.
Vaikka tekijät ovat luoneet
Sniperiin ihan näyttäviä kenttiä, on ne täytetty yksioikoisesti ja mielikuvituksettomasti. Tehtävien käsikirjoitus ei tarjoa juurikaan elämyksiä, sen enempää kuin yksitoikkoinen eteneminen reittipisteeltä toiselle, vihollisryppäästä toiselle. Sitten skriptaus- tai reittivirhe jumittaa tehtävän.
 |
| Vehreää vihreää. Viidakossa kannattaa naamioitua. Ei ihme, ettei kavereita ole erottaa pusikosta. |
Parasta
Sniperissä on ehdottomasti maaston hyödyntäminen, sillä pelaaja todellakin sulautuu maastoon. Maastopuku ja kasvillisuus ovat jännittävä yhdistelmä, etenkin vihollissotilaiden kulkiessa ohi muutaman metrin päässä.
Piilottelu on myös moninpelin paras puoli - voi sitä fiilistä, kun kökit heiluvassa pusikossa toisen ihmisen tullessa kohti ja kipittäessä ohi sinua huomaamatta. Harmi, että muuta ylistävää moninpelistäkään ei voi sanoa. Teknisesti se on täysin toimivaa, mutta sisällöllisesti meininki on köyhää. Tarkka-ampujat vain ryntäilevät ahtaissa ja sokkeloisissa kentissä pistoolit kourissaan ammuskellen toisiaan selkään.
Todellisen maailman sotilaselämää tuntevat saattavat kokea itsensä idiooteiksi Sniperiä pelatessaan. Ei näin, ei näin. Ja silti, tästä huolimatta, pelissä on muutamia hetkiä, jolloin se toimii. Joskus hymyilyttää ihan lievästi, kun ohimennyt laukaus pudottaa hatun vihollisen päästä. Päätön rynnäköinti jaksoi viihdyttää muutaman kerran. Hienoimpia olivat silti ne harvat hetket, kun peli tarjosi sitä oikeata tarkka-ammuntaa... Seuraat kohdetta kiikarikiväärin läpi... Ase heiluu... Tuulen suunta muuttuu... Joudut ottamaan ennakkoa, arvioimaan luodin ballistisen pudotuksen ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja naps.
Sääli vain, että näitä hetkiä on niin kovin vähän.
Jukka O. Kauppinen... viihtyy paremmin MG-34:n kuin kiikarikiväärin ääressä.
