Muutaman vuoden takainen
Kane & Lynch: Dead Men ei ollut varsinainen pelialan merkkitapaus. Se jäi historiaan lähinnä sitä ympäröivän kohun johdosta: ensin
Jeff Gerstmann menetti työpaikkansa annettuaan pelille liian huonon arvosanan, sitten julkaisijan edustajat jäivät kiinni yrityksestä tohtoroida pelin saamia arvosanoja.
Eihän se onnistunut, sillä keskinkertainen peli erottui massasta lähinnä kahdesta syystä: siinä kiroiltiin aivan tautisesti ja siinä oli huonoa ryhmänjohtoa. Jatko-osaa varten pelistä poistettiin ryhmänjohtaminen, mutta poistetun ominaisuuden tilalle ei ole lisätty mitään merkittävää. Kuten nokkelin tästä jo arvaa, jäljelle jää keskinkertainen räiskintäpeli. Jossa kiroillaan paljon.
Verta pakkiin
 |
| Iloa yksinäisille. Jos kavereita ei löydy moninpeliä varten, voit pelata Fragile Alliancea myös tekoälykaverien kanssa. Ne eivät tosin petä tai puukota selkään, mutta ainakin achievementit saa avattua. |
Peli on suoraa jatkoa alkuperäisen
Kane & Lynchin tapahtumille. Kane viettää hiljaiseloa maan alla, Lynch taas elää leveästi Shanghaissa. Parivaljakko osuu uudelleen yhteen, kun Lynch saa vastaansa vuosikymmenen asediilin. Nopea homma, matala riski, suuri palkka. Mikä voisi mennä pieleen? Lienee päivänselvää, että vastaus on "ihan kaikki".
Ei mene aikaakaan ennen kuin kaupungin ykkösmafioson tytär on kuollut joko Kanen tai Lynchin luodista - kaksikko ei oikein itsekään tiedä, kumman - ja parivaljakko pakenee koko kaupunkia hallitsevan rikollispomon kätyreitä.
Eihän tämä nyt mitään tarinankerronnan MM-tasoa ole, mutta ykkösosan tyyliin peli ei tingi tyylistään: hahmot ja tapahtumat ovat rujoja, rumia ja raakoja. Kirosanat, alastomuus, kidutus ja monet muut lapsille sopimattomat hetket takaavat sen, että kannessa komeileva 18+ on todellakin ansaittu.
Tarinaa tukee myös pelin mielenkiintoisin uusi ominaisuus ja ainoa todella omaperäinen oivallus, ulkoasu. Nyt ei puhuta mistään grafiikkahuorauksesta, vaan taiteellisesta ratkaisusta, jonka seurauksena peli näyttää lähinnä nettistreamilta.
Grafiikka on rosoista ja parhaimmillaankin hieman pikselöitynyttä. Valot valuvat räikeästi ja kun ruudulla tapahtuu jotain dramaattisempaa, kuten vaikka räjähdys, kamera ylikuormittuu ja piirtää hetken vain staattisia ja vääristyneitä kuvia pelin tapahtumista.
Kun tähän lisätään vielä väkivaltaisesti ja jatkuvasti heiluva ja tärisevä kamera, vaikutelma on kuin katsoisi käsivideokameralla kuvattua sotamateriaalia. Paperillahan tämä ei toki kuulosta yhtään miltään, mutta livenä se teki minuun vaikutuksen.
Valitettavasti tähän ne ilon aiheet sitten tyssäsivätkin.
V-käyrä kohoaa
 |
| Antiikkista nettitukea. Pelin pelastus voisi olla co-op, jos sitä ei olisi tehty suorastaan japanilaisesti: palaa päävalikkoon, kutsu kaveri mukaan peliin, valitse kenttä ja pelaa. Haluatko säätää jotain? Kaveri pihalle ja homma alusta. |
Tässä kohdin lienee syytä korostaa, että
Kane & Lynch 2: Dog Days ei ole surkea peli. Suurimman osan ajasta. Yleensä se on vain mitäänsanomattoman geneerinen. Jos olet pelannut ainuttakaan 3rd person -räiskintäpeliä, tiedät tarkalleen, mitä
Dog Daysilta odottaa.
On kuin kehitystiimi olisi peliä tehdessään rastitellut ruutuja tarkistuslistalta. Pelistä löytyy kaikki vuoden 2010 - tai ainakin 2009 - 3rd person -pelin vaatimukset, kuten suojautumissysteemi ja pino erilaisia aseita, jotka ovat tosin niin harmaata materiaalia, että alun rupuhaulikolla ja lopun superhaulikolla ei tunnu olevan yhtään mitään eroa. Valitse suosikkisi ja jatka sitten sillä koko pelin läpi.
Kun ryhmänjohtaminen poistettiin pelistä, mukana hengailevan Kanen komentaminen jää tekoälyn vastuulle. Muun pelin tavoin tekoälykin on sangen rosoista tasoa. Kane seisoskelee lähinnä tiellä ammuskelemassa varjoja vihollisten ninjaillessa suoraan kohti tarjoamaan Lynchille lyijyperäruisketta.
Pelin vihollisilla ei todellakaan ole oikein muita aseita arsenaalissaan kuin rynnistää suoraan aukion yli pelaajan selän taakse päästämään täyttä sarjaa. Joko niin, tai sitten ne sniputtelevat ladon seinänkin missaavilla konepistooleillaan pelaajaa sadan metrin päästä. Kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti saa aikaan riemunkiljahduksia.
 |
| Vaahdot naamaalle. Lynch ei käytä kranaatteja, vaan heittelee niiden sijaan maastosta löytämiään vaahtosammuttimia ja bensakanistereja, jotka voi sitten räjäyttää ampumalla. Tuttu vaikutus mutta persoonallinen ote. |
Ymmärrän, että
Kane & Lynch 2: Dog Days kuulostaa taas todella huonolta peliltä, mutta kun sitä itse pelailee, todellisuus ei ole aivan näin synkkä. Sen suurin ongelma on se, että sillä on sen verran vähän annettavaa, että jopa pelin neljän tunnin mittaista yksinpeliä varten mukaan on tungettu itseään toistavia huoneenputsauksia pidentämään peliä.
Loppua kohti homma menee aivan älyttömäksi kun pelaajaa vastaan juoksee 10-15 raskaasti aseistettua ja panssaroitua vihollista, joihin saa tyhjentää puoli lippaallista luoteja mieheen. Siltä varalta että naapurit lukevat tätä ja ihmettelevät kämpästäni kuulunutta kiroilua, se oli vain pelin viimeinen, noin puolen tunnin mittainen pyrähdys, jossa pelaajan olisi tarkoitus tappaa noita edellä mainittuja supermiehiä naurettavan epätarkalla vaimennetulla pistoolilla.
Tämä on rohkea valinta sinänsä, sillä useimmat pelit huipentuvat ikimuistoiseen ja jännittävään loppukohtaukseen. Toki eipä sitä ihan heti unohda, jos peliä pelatessaan saa puhtaasta turhautumisesta aivohalvauksen. Hieman hauskoja hetkiä, paljon keskinkertaisuutta, hieman puhdasta raivoa. Ei tätä nyt ihan huippupeliksi voi sanoa.
Moninpeliä, mutta ei tarpeeksi
 |
| Suojaan! Kun pelaajaa osuu tarpeeksi kovaa, hän lennähtää selälleen ja joutuu ryömimään lähimpään suojapaikkaan. Tämä on tietenkin mitä oivin tilaisuus vihollisille ninjata viereen tykittämään, mutta onneksi maastakin voi ampua. |
Kehitystiimin selitys tälle kaikelle on se, että peli on "moninpeli-fokusoitu". Se tekosyy meni vielä läpi
Modern Warfare 2:n tapauksessa, mutta te saatte keksiä parempaa. Jos pelin yksinpeli on suorastaan naurettavan lyhyt, ei moninpelissäkään juuri sisältöä ole.
Karttoja on vain kourallinen, ne ovat todella pieniä ja lisäksi niiden sisältämät tekoälyn soturit ovat aina samoissa paikoissa. Näin jo muutaman pelikerran jälkeen kaikki muistavat ulkoa tarkalleen kaikki kentän tapahtumat.
Eipä silti, idea olisikin, että tämä on vain tausta pelaajien väliselle kanssakäymiselle, sillä kaikki pelin kolme pelitilaa sisältävät jonkinlaista kelmeilyä, kieroilua ja velmuilua. Oli pelitila mikä tahansa, ideana on, että rosmot murtautuvat pankkiholviin, pöllivät sen sisällön ja sitten juoksevat pakoautolleen.
Fragile Alliance -tilassa ideana on, että jokainen pitää vain itse korjaamansa saaliin ellei sitten puukota kaveria selkään. Riskinä tällöin on kuitenkin se, että jokainen näkee välittömästi, kuka porukan petti ja missä tämä luuraa. Petturin on siis paras olla varma siitä, että onnistuu taltuttamaan muut ja viemään näiden saaliin, ennen kuin tekee liikkeensä.
Undercover Cop on jo paljon hauskempi pelitila. Siinä yksi pelaaja on salaa poliisin agentti, jonka tehtävänä on hengailla porukan mukana, näyttää uskottavalta ja eliminoida rikolliset ennen kuin nämä pakenevat. Erona Fragile Allianceen rosvot eivät näe suoraan kuka heitä tappaa, ja niinpä ovela ja paikkansa hyvin valitseva poliisi voi saada aikaan paljonkin tuhoa.
Kolminaisuuden viimeistelee Cops & Robbers, jossa toinen tiimi ryöstää, toinen leikkii poliisia ja yrittää pysäyttää pahikset. Team Deathmatch on Team Deathmatch, vaikka voissa paistaisi.
Moninpelin ainekset ovat kohdallaan ja se voisi olla Dog Daysin pelastus, mutta mukana on pari ongelmaa: sisältöä on todella vähän ja niin on myös pelaajia. Eipä silti, jos porukan saa kasaan, varsinkin Undercover Cop on oikeasti pahuksen hauska pelitila, joka toivottavasti apinoidaan muihinkin peleihin.
Puolivaloilla
 |
| Kun hyppäät moninpeliin, takuulla yllätyt. Yli puolet asevalikoimasta on lukkojen takana ja siellä pysyy, sillä se paukeaa vain DLC-koodilla. Kukin suuri jälleenmyyjä sai koodit tiettyyn aseeseen ja kenttään,ja muut joutuvat ostamaan ne myöhemmin. Noinkohan ostavat? |
Jopa tietäen sen, että alkuperäinen
Kane & Lynch oli keskinkertainen peli, jatko -osa on pettymys. Sen yksinpeli on lyhyt ja aika mitäänsanomaton kokemus ennen kuin se huipentuu sellaiseen raivostukseen, ettei sitä voi oikein julkisella nettisaitilla edes kuvailla.
Pelin moninpeli voisi pelastaa paljon, mutta se olisi kaivannut lisää sisältöä. Sitä on tulossa DLC:n myötä, mutta historia on osoittanut, että pelaajat ovat siihen mennessä jo kadonneet muiden pelien pariin.
Dog Days ei silti ole täysi fiasko. Pelinä se on mitä on, mutta kokemuksena se toimii, ainakin jollain tasolla. Persoonallinen tyyli, elokuvamainen kamera, raaka meininki ja yleisen anteeksipyytelemättömän karu tarina ovat jotain, mihin kannattaa tutustua, jos pelin löytää alennusmyynnistä.
Miikka Lehtonen ...menetti vähintään kolme vuotta elämästään pelin viimeisen tunnin takia.
