Huijauskakku! Still Alive! Kaverikuutio! Ai riittää jo? Myönnetään, Portalin synnyttämistä nettihokemista on kuultu monen mielestä taatusti jo tarpeeksi. Yli kolme vuotta sitten
Orange Box -kokoelman kylkiäisenä tullut peli nousi ainutlaatuiseksi ilmiöksi jättäen varjoonsa jopa
Half-Life 2: Episode 2:n. Eikä ihme, muutaman tunnin mittainen pulmapeli oli vallankumouksellisen tuore tapaus, eikä sen menestystä hidastanut lähes täydellisyyteen hiottu ja tiivis toteutus. Kakkosen kohdalla on siksi helppo tuntea sekä odotusta että pelkoa: onko jatko-osa vanhojen vitsien toistoa vai koko maailman räjäyttävä pelikumous? No, ei kumpaakaan itse asiassa.
Sadistisia ihmiskokeita tieteen nimissä tehnyt GLaDOS-tekoäly sai surmansa (sinun toimestasi, ilkiö), mutta kukaan ei taatusti ylläty siitä, että Aperture-yhtiön laitteet ovat kestävää tekoa.
Portalin haalaripukuinen sankaritar Chell heräilee vuosien syväjäädytyksestä vain huomatakseen, että laitoksesta on vaikea päästä pois, vaikka GLaDOS on kappaleina ja apuna häärii avulias (ja älyllisesti "haastunut") minitekoäly Wheatley. Yksityiskohtiin menemättä on tärkeää kertoa vain, että kaikki johtaa tietysti ankaraan testaukseen ulottuvuusportteja ampuvan pyssyn ja monenlaisten tappavien laitteiden kanssa. Peli ja tämä arvostelu olettavat, että pelaaja on pelannut ensimmäisen
Portalin läpi, ja miksipä ei: sehän on lyhyt, halpa ja osa pelaajan yleissivistystä.
Hah hah hah
 |
| Kansaa kauhistuttaa, että coop-roboteille myydään asuja DLC:nä. Se ei vähennä kaksinpelin hienoutta. |
Portalin charmista vähintään puolet oli peräisin pelin yönmustasta ja sarkastisesta huumorista, mikä on selkeästi tiedostettu myös Valvella. Noin kaksi kertaa edeltäjänsä pituinen
Portal 2 on täysimittainen huumoripeli samaan tapaan kuin vaikkapa vanhat kunnon
Monkey Islandit. Komediagenren edustajana se on myös harvinaisen ylivertainen, ja siihen on mahdutettu matalamielistä vitsailua, hienovaraista huumoria ja jopa kuivaa brittiläistä sanailua. Mikä parasta, peli onnistuu myös sanattomassa, visuaalisessa vitsailussa. Aperture-labran huoneet koostuvat robottikäsien varassa liikkuvista laatoista, ja niiden puuhissa on aitoa slapstick-huumoria. Jos pitäisi ennustaa, sanoisin, ettei
Portal 2:sta nouse nettimeemejä samalla tavalla kuin ensimmäisestä pelistä, sillä naurut on levitetty tasaisemmaksi massaksi noin 8-tuntisen kokemuksen ajalle.
Ensimmäistä
Portalia kannatteli harteillaan yksin heleä-ääninen GLaDOS, mutta kakkosessa se saa tukea kahdelta uudelta hahmolta. Niiden kautta nähdään, miten peleissäkin tapahtuu aitoa magiaa, kun taitavat käsikirjoittajat yhdistetään asiansa osaaviin näyttelijöihin. Avulias mutta täystaukki Wheatley hölpöttää brittikoomikko
Stephen Merchantin (alkuperäinen
Konttori, Extras) äänellä. Portal 2:n mainiossa mainoskampanjassa esitelty Cave Johnson valottaa puolestaan sitä, miten ihmisparkoja silppureihin sinkoava tiedelafka sai aikanaan alkunsa.
BioShockin Andrew Ryania parodioivan Johnsonin äänenä on taas itse
J. K. Simmons, joka tunnetaan
Hämiksen J. Jonah Jamesonina ja tietenkin
Kylmän ringin natsi-Schillingerinä. Eipä tule heti mieleen kovin montaa peliä, jossa olisi kahta saati sitten kolmea näin viihdyttävää persoonaa.
Tieteen nimissä
 |
| Kiinteästä valosta tehdyt sillat kulkevat portaalien kautta. Ne auttavat kuilujen ylitykseen ja torjuvat tarvittaessa luotejakin. |
Huumorin ohessa on tietenkin myös itse peli. Päämääränä on edelleen päästä testikammiosta toiseen, vaikka testikammion määritelmä onkin pelin kipeän juonen puitteissa melko joustava. Hyvät hoksottimet ovat tärkeitä, mutta kovin kummoisia refleksejä tai hyppelytaitoja ei tarvita aivan viimeisiä haasteita lukuun ottamatta. Useimmat kuolemat ensimmäisessä osassa aiheuttanut pomppiva energiakuula on poissa (huraa!), ja sen tilalla on hitaammin kärventävä ja ympäriinsä heijasteltava lasersäde.
Aluksi ensimmäisen osan toistolta vaikuttava peli tuo pelaajalle hitaasti uusia mekaniikkoja: kiinteästä valosta tehdyt sillat, katapultit, levitaatiosäteet sekä kolme erilaista seiniin tarttuvaa geeliä. Niistä yksi mahdollistaa superhypyt, toinen liukumisen ja kolmas portaalien avaamisen kiellettyihin pintoihin. On oikeastaan sääli, ettei yksinpelissä sekoiteta kaikkia näitä kovin railakkaasti. Toisaalta vaikeustaso on uskomattoman hienosäädetty. Eteneminen on tasaista, ja pulmat ovat juuri tarpeeksi haastavia antamaan tyydytyksen tunnetta. Supervaikeaa
Portalia etsivät pettyvät kyllä.
Robotit duunissa
 |
| Laserheijastuskuutio on monikäyttöinen apuri. Sillä voi kärventää tykkejä, ja toimiipa se perinteisenä napinpainoapunakin. |
Paras uutuus ei ole kuitenkaan saatavilla yksinpelissä, sillä se on aivan uusi yhteispelitila kahdelle. Vanhan Ohukainen ja Paksukainen -metodin avulla rakennetut P-Body- ja Atlas-robotit testaavat GLaDOkselle kammioita, joita yksinäinen ihminen ei läpäisisi. Tämä ei ole mikään hätäinen lisäys, sillä moninpelissä on oma tarinansa ja omat vitsinsä. GLaDOS kannustaa robottikaksikkoa yhteistyöhön mutta luo samalla kilpailuhenkeä ja paranoiaa rivien välissä, ja tässäkin pelitilassa on lupa nauraa. Haastavimmat ja hurjimmat kammiot on myös varattu robottien "iloksi", ja mikäs siinä: kun yksi robo pääsee hengestään, se kasataan uudestaan kentän alussa. Kaveri tuleekin liiskattua, poltettua ja räjäytettyä vahingossa useampaan kertaan, mutta kaikki vääryydet unohtuvat, kun kenttä läpäistään. Kun käytössä on neljä eri portaalia, kenttien ulottuvuudet menevät aivoissa nimittäin jo solmuun, ja voiton tullessa pyörävalikosta avautuville high five -liikkeille on todella käyttöä.
Jos pelistä pitäisi muka löytää jotain valittamisen aihetta, lataustaukoja on aivan tarpeeksi ja monta uusintaa kokenut Source-pelimoottori on jo ikivanha. Jos ollaan kuitenkin aivan rehellisiä, peli näyttää silti äärimmäisen tyylikkäältä ja skarpilta, ja Aperturen labrassa ja sen laitteistossa on enemmän persoonaa ja yksityiskohtia kuin viidessä tavallisessa FPS:ssä yhteensä. Erityisen hienosti Valve käyttää kohtauksia, joissa kentät tuhoutuvat tai muuttavat muotoaan pelaajan silmien edessä.
Portal 2 ei siis ole pelit mullistava vallankumous, vaan "ainoastaan" yksi parhaista peleistä vuosiin, puhuttiin sitten mistä lajityypistä tahansa. Se on älyllä, tyylillä ja varmuudella tehty pelintekemisen oppikirjateos sekä komediapelien merkkipaalu, jossa pelattavuus on sidottu käsikirjoitukseen saumattomasti. Koko peli todistaa Valven kehittäjien ylivertaisesta taidosta, ja
Half-Life-universumikin on sen ansiosta kiehtovampi. Se taas muistuttaa tietenkin tärkeästä kysymyksestä: missä hemmetissä on
Episode 3?
Janne Pyykkönen... jumiutui kunnolla vain yhteen pulmaan. Mutta sekin hävettää.
