Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: THQ / Volition
Kotisivut: http://redfaction.com
Laitteistovaatimukset: Laitteistovaatimukset: 2 GHz:n tuplaydinprosessori, 2 Gt keskusmuistia, 320 Mt muistilla varustettu DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, Radeon HD5850
Arvosteluversio: Lehdistöversio
Muut alustat: Xbox 360, PS3

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Muutaman vuoden takainen Red Faction: Guerrilla teki melkoisen pesäeron sarjan aiempiin peleihin. Se hylkäsi sarjan fps-juuret ja loikkasi open world -räiskinnän maailmaan vaihtaen vielä perspektiivinkin päähahmon olan taakse. Grand Theft Auto: Mars oli yleinen yhteenveto pelistä, eikä sinänsä lainkaan huonompi sellainen.

Peli oli muutenkin ihan mukava, joskaan avoin maailma ei tehnyt sille aina kovin hyvää. Kehitystiimi valitteli itse Armageddon-jatko-osan esittelytilaisuudessa, että resurssit ja nykyinen tekniikka eivät antaneet heille mahdollisuuksia täyttää koko planeettaa sillä kaaoksen potentiaalilla, mitä he halusivat.

Niinpä Mars tuntui välillä hauskoilta puuhapisteiltä, joiden välissä oli valtava määrä tylsää tyhjyyttä. Ja juuri tästä johtuen Red Faction: Armageddon viittaakin kintaalla avoimen maailman hössötykselle ja muuttaa ne hauskat puuhapaikat rajatuiksi ja itsenäisiksi kentiksi, joiden läpi pelin päähenkilömme liikkuu oikeutta jahdatessaan.

Moni muukin asia on Marsissa muuttunut. Ekoterroristit ovat painaneet ihmiskunnan rippeet pinnan alle räjäyttämällä planeetan ilmakehää ylläpitävän terraformerin. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi ongelmia, samaiset jäynäveikot puijaavat vielä pelaajan vapauttamaan Marsin pinnan alla uinuneen muukalaisrodun, joka pistelee aamupalaksi suuren osan planeetan asukkaista. Miksi? Mitä asialle voisi tehdä? Näitä vastauksia pohditaan pelin yksinpelissä.

Nanoforge on hauska vempele, jonka avulla voi vaikka korjata rikkinäistä siltaa lennosta yli juostessaan. Myöhemmin siihen lisätään myös mahdollisuus heitellä "korjauskranaatteja".

Avoimen maailman hylkääminen ei ollut tiimille helppo pala, vaan sitä pohdittiin pitkään ja hartaasti. Vielä tuskallisempaa se tulee ennakkoreaktioiden perusteella olemaan pelaajille. Itse en kuitenkaan itke sen perään, sillä vaikka pidin edellisen pelin avoimen maailman kohelluksesta, on tunnustettava, että muiden vastaavien pelien tavoin suuri osa sisällöstä oli kauhean geneeristä.

Ja sitä paitsi, ei Armageddonkaan tapahdu missään tyhjissä tunneleissa. Kentät ovat täynnä valtavan kokoisia rakennelmia ja maanalaisia kaupunkeja, joita voi pistää palasiksi pelin valtaisan tuhovoimaisella arsenaalilla. Kättä pitempää löytyy niin perinteisten - ja tylsien - rynkkyjen ja haulikoiden saralta kuin mielikuvituksellisemmasta päästäkin.

Miltä kuulostaisi vaikka tykki, joka ammuskelee pieniä mustia aukkoja? Tai mieletön leikkaussäde, joka pistää molekyylipiiskallaan talot ja viholliset kumoon? Tai vaikka ladattava plasmatykki, jonka ammus lentää talojen ja vihollisten läpi repien kaiken kappaleiksi? Oma suosikkini on silti magneettiase, jolla kiinnitetään kaksi esinettä toisiinsa. Tämän jälkeen räjähdysmäinen painovoima kiskaisee ne kohti toisiaan ja seuraukset ovat riemukkaita - varsinkin kun kiinnityspisteeksi kelpaa myös vihollinen.

Mutkaa löytyy joka lähtöön, joskin rehellisesti on todettava, että itse löysin nopeasti omat suosikkini, joiden kanssa sitten painoin pelin loppuun asti. Veikkaan, että moni muukin päätyy samaan asenelikkoon, sillä hauskuudestaan huolimatta moni ase sopii huonosti pelin vihollisten teilaamiseen.

Suurimman osan pelistä vastaan puskee niitä inhoja hyönteisiä, jotka ovat kaikki sangen liikkuvaa sorttia. Ne hyppivät ja pomppivat kovaa vauhtia pitkin maisemia, ja ihan tarkoituksen mukaisesti.

Kehitystiimi kun halusi kannustaa pelaajaa pistämään paikkoja matalaksi, ja mikä olisikaan parempi motivaattori kuin se, että hajotettavan tolpan nokassa riekkuu puoli tusinaa vihollista?

Crusader-taistelukävelijä on hauska vempele. Sillä voi pistää joukkueellisen ötököitä kerralla kumoon, mutta se ei silti ole läheskään tuhovoimaisin pelin erinäisistä ajoneuvoista.

Kun paikkoja on hajotettu sen verran, ettei eteenpäin enää pääse, voikin ottaa hyödyn irti pelin uudesta ominaisuudesta, nanoforgesta. Pääsääntöisesti pelaajan ranteessa majaileva nanoahjo korjaa nappia painamalla edessä olevia raunioita ehjiksi rappusiksi ja silloiksi, mutta on sille muutakin käyttöä.

Nanoforge avaa pelaajan käyttöön erilaisia erikoisominaisuuksia, joiden avulla voi vaikka lamauttaa kaikki ympärillä olevat viholliset tai heittää eteensä voima-aallon, joka pyyhkäisee edessä maleksivat ötökät seinille. Maastosta kerätään romurautaa, jolla kykyjä voi parannella pelin aikana tasaista vauhtia.

Näin ideana onkin pistää kaikki palasiksi. Useasti ja totaalisesti. Ja se on myös pelin parasta antia, kuten ennenkin. Kaatuvat ja romahtavat talot ovat paljon hauskempia kuin kauniisti sanottuna hyönteismäisellä tekoälyllä varustetut viholliset, jotka puskevat päälle alati kasvavissa ja kovemmissa aalloissa. Olo on kuin ampumaradalla, eikä viihdearvo meinaa ihan kestää koko pelin reilun kahdeksan tunnin mittaisen yksinpelin ajan.

Juoni pitää pelin liikkeellä, mutta ei yllätä. Pahista jahdataan milloin minkäkin liittolaisten kanssa, mutta taistelukentällä heitä ei usein nähdä. Heidän roolinsa on kuolla traagisesti välianimaatioissa.

Mukana on välillä ihmisvastustajiakin, mutta rehellisesti sanoen ne eivät ole yhtään monipuolisempia tai haastavampia vihollisia. Päinvastoin: suurin osa ihmisten teilauksista tehdään ajoneuvon ohjaimista, jolloin peli on kirjaimellinen ampumarata. Vihollisia pomppaa pystyyn suojasta, vihollisia muuttuu tuhkaksi. Ajoneuvot ovat silti ihan hauskoja, sillä onhan se kiva pistää 20 marsilaista kumoon yhdellä laukauksella. Eikä se perusräiskintäkään mieltä täysin latista, mutta mitä enemmän muistelen pelikokemustani, sitä enemmän olo on sellainen, että tulipa nyt pelattua läpi kun piti kerran pelata. Minkäs teet, kun oikeaa haastetta ei löydy ja viholliset ovat tylsiä.

Se on pelin kunniaksi todettava, että ainakin pc:llä se on nätti kuin sika pienenä, mikä tuo oman hohtonsa touhuun. Grafiikka on komeaa ja ruudunpäivitys oli testilaitteistolla silkkisen pehmeää, vaikka ruudulla tapahtui mitä. Ja ruudullahan tapahtuu.

Behemothit ovat yleisimpiä pelin minipomoista. Todella kestävät ötökät tekevät pelaajasta selvää sekunneissa, jos tämä jäätyy paikalleen, mutta hyökkäyskaavat opettelemalla ne ovat puhdasta rutiinia.

Guerrillan tavoin myös Armageddon sisältää moninpelin ja vaihtoehtoisen pelitilan. Toisin kuin Guerrillassa, moninpelissä ei pelata enää muita pelaajia vastaan, vaan heidän kanssaan. Kovin Gears of Warin Horde-tilan kaltaisessa moninpelissä pelaajat ottavat yhteen alati kovenevien vihollisaaltojen kanssa, ja homman nimi on tiukka tiimipeli.

Ideana olisi, että pelaajien valitsemat aseet ja nanoforge-kyvyt täydentävät toisiaan ja antavat mahdollisuuden kombokikkailuun. Yksi vaikka laukaisee kyvyn, jonka ansiosta hän tekee reilusti tavallista enemmän vahinkoa, mutta myös ottaa itse samalla reilusti lämää. Ja sitten toinen paikkaa heikkoutta heittämällä tiimin ympärille suojakilven.

Parhaimmillaan homma toimii juuri näin ja on hauskaa. Kun pelaajat kommunikoivat aktiivisesti keskenään, kivikovien vihollisaaltojen kumoaminen on lystiä puuhaa. Peli heittää mukaan myös kierrepalloja, kun joissain kentissä pitää suojella rakennuksia vihollisten hyökkäyksiltä. Mitäs teet, kun et voikaan enää ampua mustalla aukolla kaikkea kumoon?

Lisäsisällön toinen puoli sitten onkin tuttu edellisestä pelistä. Nyttemmin Ruin-nimellä kulkevassa tilassa pelaajalle annetaan vapaa asevalikoima ja eteen tuhon leikkikenttä. Voit joko romuttaa paikkoja loputtomiin tai ottaa vastaan haasteen: mahdollisimman paljon tuhoa minuutissa.

Kun monta eri asiaa hajoaa yhtä aikaa, tai eri syistä, pelaajan kombomittari kasvaa. Pisteet sinkoavat kohti taivaita, ja tarpeeksi tiukoista räjähdyksistä mittariin kilahtaa lisää aikaa. Hauskana uutuutena pelaajien pisteistä pidetään nyt tarkkoja tilastoja niin kaverilistan tyyppien kuin koko maailman pelaajien kesken. Näin hommaan tulee heti Armageddonia enemmän hohtoa.

Minun kirjoissani tämä on yhä pelin parasta antia, ja jos pelkkä Ruin-pelitila olisi julkaistu vaikka reilun kympin hintaisena ladattavana pelinä, olisin ostanut sen ilomielin ja suositellut sitä kaikille kavereillenikin.

Peli on parhaimmillaan todella nätin näköinen, ja testilaitteistolla se pyöri silkkisen pehmeästi ruudulla tapahtuvasta kaaoksesta huolimatta. Tästä siis iso peukku, edellinen peli kun tahmasi aivan liikaa.

Nyt on kuitenkin niin, että se mainio Ruin-pelitila tulee reilun 50 euron hintaisessa paketissa, jonka muut osaset liikkuvat akselilla "ihan kiva" - "voisi olla parempikin". Pelin hetkestä hetkeen -toiminnassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Aseita on paljon, ruudulla räjähtelee koko ajan ja vihollisia on paljon. Ötökät kuitenkin puuroutuvat hetkessä limaiseksi ja kiiltäväksi massaksi, johon pelaaja vain lataa aivot nollissa raketteja yksi toisensa perään.

Jos haluaa totaalista aivot nollalle -räiskintää, sitä Armageddon kyllä tarjoaa. Mutta itse jäin kaipaamaan jotain muuta. Huomasin, että en tosiaan kaivannut Guerrillasta sitä avointa pelimaailmaa, mutta sen täyttämiseen käytettyä sisältöä kylläkin. Sanotaan mitä sanotaan, ainakin siinä oli muunkinlaisia tehtävätyyppejä kuin "kulje kentän läpi ja ammu kaikki". Ja lisäksi ne kenttiin ripotellut, kovin Ruin-henkiset asehaasteet olivat hauskoja. Mitään sen kaltaistakaan Armageddonista ei löydy.

Niinpä käteen jää pelikokemus, joka on niin kovin yksipuolinen ja itseään toistava. Infestation-moninpeli on hauskaa, mutta tullee vaatimaan kolme omistautunutta kaveria, sillä veikkaan, että geneerinen nettipelaaja palaa aika nopeasti Call of Dutyn helmoihin, jos nyt yleensäkään edes jaksaa panostaa yhteistyöhön sen vaatimia pelimerkkejä. Ruin taas on ratkiriemukasta, mutta reilut 50 euroa - ratkiriemukasta? Itse odottelisin ehkä alennusmyyntejä.

Miikka Lehtonen ...piti enemmän edellisestä Red Factionista.