Toisinaan sitä vain huomaa olevansa vanha. Kuten vaikkapa silloin, kun vanhasta suosikkipelistä - jonka muistaa vielä nähneensä kaupan hyllyillä - ilmestyy uusintapainos, ja tajuaa että peli on melkein 20 vuotta vanha. No, hyvä peli se alkuperäinen edelleen on, joten uusi versio herätti heti mielenkiintoni - ja samalla piilevän pelon siitä, meneekö taas yksi hyvä lapsuusmuisto pilalle.
Spy Hunter on alkujaan Bally Midwayn kolikkopeli vuodelta 1983. Siinä pikkuinen agenttiauto kiiti pitkin kapeaa tietä ja ampui muita autoja. Erikoisuutena olivat aidot agenttivarusteet, kuten savuverhot ja öljyruiskut, joita sai ajamalla auton Ritari Ässä -henkisesti rekan sisään. Kun tultiin veteen, auto muuttui veneeksi, mutta toiminta jatkuu muuten samanlaisena. Periaatteessa siis kyseessä oli hieman naamioitu räiskintäpeli.
 |
| Se aito asia. Paljon on vettä virrannut siitä kun tätä pelattiin. |
Kolikkopelinä en koskaan Spy Hunteria Suomessa tavannut, mutta C-64:llä pelasin sitä sitten senkin edestä. Jotenkin jo pelin idea oli viehättävä, ja helppo pelattavuus varmisti sen että peli sujui myös alle 10-vuotiaalta.
Plastiikkakirurgiaa vanhukselle
Kuten arvata saattaa, vuonna 2001 ei moinen yksinkertainen idea pelitaloille kelpaa. Ehei, uusi Spy Hunter on kolmiulotteinen, juonellinen autoilupeli, joka jakautuu tehtäviin. Tehtävissä on sitten erilaisia tavoitteita; pelkästään ensisijaisen tavoitteen saavuttamalla pääsee kyllä tehtävän läpi, mutta eteneminen pelissä vaatii, että ainakin useimmat niistä saa hoidettua. Suoritetut tehtävät tuovat autoon uutta aseistusta: ohjuksia, tehokkaampia konekivääreitä ja muuta tarpeellista. Saapa kelpo agenttimme uuden version autostakin pelin edetessä.
Grafiikka on tietenkin näkyvin ero entiseen. PlayStation 2:n suorituskyky on tunnetusti hieman eri luokkaa kuin Commodore 64:n, joten nykyinen Spy Hunter koreilee näyttävällä grafiikalla: ennen vain ylhäältä nähty auto on nyt kauniisti mallinnettu ja maisemat vilistävät ohi erittäin sulavasti. Räjähdyksetkin ovat tyydyttäviä ja vain loppupään kentissä, toiminnan kiihtyessä äärimmilleen, on havaittavissa lievää hidastelua. Hieno juttu on, että musiikkina soi edelleen vanha kunnon Peter Gunn Theme, nyt vain uutena sovituksena.
The same old thing we did last week
 |
| Nämä itärekkojen rengasratsiat menevät jo liian pitkälle. |
Jos Spy Hunter aikanaan oli idealtaan kiehtova, ei samaa voi enää sanoa tästä jatko-osantapaisesta. Näitä ampuva auto -pelejä on nimittäin sitten vuoden 1983 nähty leegio jokaisella koneella. Kokeiltu ja kulunut resepti alkaa jo juonesta: paha vihollisjoukkio NOSTRA hautoo tietenkin maailmanvalloitusta ja pelaaja autoineen lähetetään tietenkin hätiin. Eri puolilla maailmaa pelaajan sitten pitää ampua, ajaa ja keräillä tarpeellisia esineitä tien varrelta, tietenkin varoen vahingoittamasta sivullisia. Kentissä on runsaasti pieniä sivupolkuja, jotka on käytännössä pakko koluta voidakseen saavuttaa kaikki tavoitteet. Periaatteessa kentät myös ovat vaihtelevia, välillä kun mennään vedessä ja toisinaan maan alla, mutta peruskuvio on koko ajan sama.
 |
| Vesille venosen mieli. Interceptor on mukautuvaa sorttia. |
Pelin pääosassa on, yllätys yllätys, kuvitteellinen superauto Interceptor G-6155. Se pystyy muuttumaan veneeksi, moottoripyöräksi tai vesiskootteriksi tarpeen mukaan. Käytännössä tosin kaksi jälkimmäistä ovat hyödyttömiä kapistuksia, joihin joudutaan turvautumaan kun auto on ottanut liikaa vahinkoa. Vauriot saa onneksi korjattua löytäessään rekan, joka ei tällä kertaa jaa lisäaseistusta mutta täydentää kylläkin kaikkien aseiden varastot. Valitettavasti vain rekka kököttää paikallaan tien reunassa, eikä sen sisään ajeta maukkaasti vauhdista kuin Michael Knight parhaina päivinään. Turbokin autosta tietysti löytyy.
Uudestaan! Ja uudestaan! Ja uudestaan...
Mutta tuskin kukaan odottikaan Spy Hunterilta mitään mullistavaa omaleimaisuutta - pikemminkin tällainen nopeatempoinen peli vaatii nyrkkiin istuvan pelattavuuden ja paljon mielekästä toimintaa. Interceptor vastaakin ohjaimeen loogisesti ja tuntuu käyttäytyvän etäisen realistisesti, vaikka fysiikkamalli muuten onkin lähinnä huvittava; isot rekat ja laivat pomppivat holtittomasti kun niihin törmää. Aseen valinta- ja ampumispainikkeiden sijoittelu L- ja R-nappuloihin on ihan hyvä ajatus, vaikka senkin toki olisi voinut tehdä paremmin - nyt tulee monesti kiire selata koko arsenaali läpi kun tarvitaan tiettyä asetta. Myös turbon käynnistäminen kahdesti kaasua napauttamalla on enemmän kiinni tuurista kuin taidosta, enimmäkseen auto singahtaa huippuvauhtiin juuri silloin kun sitä ei yhtään kaipaisi.
 |
| Turbolla sitten mennään eikä meinata. |
Paljon enemmän sapiskaa Spy Hunter kuitenkin saa kenttäsuunnittelustaan. Ensinnäkin pelissä on vain 14 tasoa, ja yhden illan pelillä niistä selvittää jo kymmenkunta. Tai selvittäisi, ellei törmäisi hölmöihin tavoitteisiin.
Kentät on nimittäin suhteellisen helppo pelata läpi, mutta peliä on vaikeutettu vaatimalla tietty määrä saavutettuja tavoitteita ennen uusien kenttien avautumista. Käytännössä siis tämä tarkoittaa sitä, että pelaaja koluaa samoja kenttiä uudestaan ja uudestaan, etsien optimisuoritusta: löydä kaikki lähettimet, tuhoa kaikki rekat, älä aja päin siviiliautoja... Restart saa kyytiä runsaasti, koska kaiken pitää mennä kerralla putkeen eikä edes myöhemmin pelissä kerättyjä uusia aseita saa käyttöön aiemmissa kentissä. On aika vaikea löytää motivaatiota kohlata jotakin alkupään kenttää läpi hernepyssyillä varustetulla hitaalla autolla, kun on jo ansainnut uudenmallisen menopelin hakeutuvine ohjuksineen. Lisäksi vielä monet tavoitteet on pirun hankala saavuttaa; käytännössä on löydettävä juuri se yksi tienhaara, joka vie tarvittavalle sivukadulle. On jotenkin koomista, kun salainen agentti joutuu peruuttelemaan superautollaan ajettuaan liittymästä ohi!
Goodbye, Mr. Bond
 |
| Viimeisin sana agenttiautoilussa. Trabant. |
Eipä ole uudesta Spy Hunterista vanhan voittajaksi. Toteutus on kyllä ammattitaitoista, mutta pelissä itsessään on niin vähän villoja ettei se jaksa pitkään innostaa: vain pahimmanlaatuinen perfektionisti saa iloa jokaisen kentän koluamisesta niin ettei kiveä jää kiven päälle. Varsinkin kun kyseessä ei ole mikään roolipeli, jossa moisesta palkittaisiin jotenkin erityisesti, eikä peli siltikään kestä kovinkaan kauan.
Mielenkiintoista on sen sijaan se, miksi uusi Spy Hunter on tuomittu unholaan ja vanha taas elää ikuisesti. Lyön nimittäin vetoa, että Midwaylla on ajateltu vanhan Spy Hunter -formaatin olevan liian simppeli nykypelaajille, "eihän tuollainen pelkkä räiskintä voi ketään kiinnostaa". Vaan juuri sellaisena tämäkin olisi toiminut; paljon vauhtia, aseita ja räjähdyksiä eikä tällaista tyhmää nysväämistä kenttätavoitteiden perässä, yhden väärän reittivalinnan tuhotessa koko kentän suorituksen. Jälleen todiste teorialleni siitä, että kaikki oikeasti merkityksellinen tapahtui 80-luvulla.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
