Dungeon Siege III ei ole ihan niin outo lintu kuin voisi ensi silmäyksellä olettaa. Pc:llä maineensa luoneen roolipelisarjan ilmestyminen konsoleille ja vielä mitä ilmeisimmin niitä varten kehitettynä on herättänyt paljon närää, mutta jos olemme hetken rehellisiä, peli ei lopulta poikkea hirveästi aiemmista
Dungeon Siegeistä.Toki itse pelaamisen mekaniikka on hieman muuttunut, kun hiiri ja näppäimistö ovat vaihtuneet peliohjaimeen, jollaisella
Dungeon Siege III:a kannattaa pc:lläkin pelata, mutta itse peli? Se on kovin samanlainen kuin ennenkin. Pieni sankariporukka kiertää maita ja mantuja tehden tehtäviä mitä ihmeellisimmille tahoille ja yrittäen ratkoa maailman ongelmia. Siinä sivussa kerätään tavaratalon verran roipetta ja sen verran kultaa, että Euroopan talouskriisi olisi sillä ratkaistu kolmeen kertaan.
 |
| Pc- ja konsoliversiot ovat sisällöltään ja pelattavuudeltaan identtisiä, mutta konsoliversiot pyörivät hitaammin. Pc:llä ruudunpäivitys on koko ajan pehmeää, mutta konsoleilla tiukemmissa taisteluissa peli tökkii, jolloin pelaaminen hankaloituu. |
Ei toki kannata kuvitella, että siirtymä pc:ltä konsoleille olisi sujunut ongelmitta. Ehei. Pelissä on puutteensa, mutta en näe monenkaan niistä johtuvan alustan vaihdoksesta tai, kuten pc-miehet helposti sanoisivat, ”konsolitaudista”.
Ihmeneloset vauhdissa
Dungeon Siege III tarjoaa luolaston piirittäjäksi haluaville neljä erilaista sankaria, joista kaksi on erikoistunut magiaan, kaksi taas perinteisempiin aseisiin. Yksi huitoo levyhaarniskassaan vihollisia miekoilla, toinen räiskii kaukaa pulttilukolla, kolmas on velho ja neljäs tulihengen tytär, joka pystyy halutessaan muuttumaan tuleksi. Eipä tarvitse arpoa, kuka tämän porukan eksoottisin eliö on!
Pelasipa millä hahmolla tahansa, perusteet ovat samanlaiset. Jokaisella hahmolla on mukanaan kaksi erilaista aseistusvaihtoehtoa, joista kummallakin on oma taistelutilansa. Käytetään esimerkkinä vaikka Katarinaa, tuliasein varustautunutta ja tulisieluista nuorta neitiä. Katarina on aseistautunut musketilla sekä pistoolin ja haulikon yhdistelmällä. Musketilla ammutaan yhtä kohdetta kaukaa, toisella parilla taas kaikkia lähelle tulevia.
Kullakin hahmolla on omat tyylinsä ja niihin kiinteästi sopivat aseistukset. Ei kannata siis kuvitella antavansa Katarinalle vaikkapa miekkaa. Ei, hän saa kätösiinsä erilaisia musketteja, pistooleita ja haulikoita. Kokemustasojen karttuessa pelaaja saa valita yhdeksän kyvyn joukosta haluamiaan, sijoitella niihin kykypisteitä ja lisäksi parannella hahmoaan yleisemmin. Kyvyt on jaettu niin, että kullakin asevaihtoehdolla on kolme erikoishyökkäystä ja lisäksi pelaajalla on kolme yleisempää puolustuskykyä.
Monivaiheinen kykysysteemi on aluksi hieman sekava, mutta pelissä luonteva. Vaikka kaikki yhdeksän kykyä on ostettu jo ennen pelin puoliväliä, se todellinen mehu irtoaa niitä parantelemalla ja siihen ei riitäkään loputtomiin pisteitä. Niinpä ideana olisi päättää, mihin suuntaan hahmoaan haluaa oikeasti kehittää. Koska käytännössä käy kuitenkin niin, että kukin pelaaja löytää yhdeksän kyvyn joukosta ne omat suosikkinsa, systeemi toimii luonnollisesti.
Kaikki neljä hahmoa tarjoavat myös aivan erilaiset pelikokemukset, sillä kullakin niistä pitää taistella ihan eri tyylillä. Siinä missä levyhaarniskaan pukeutunut taistelija syöksyy miekka heiluen keskelle vihollisiaan, velho pudottaa taistelukentälle suuren alue-efektin, joka hidastaa ja vahingoittaa siihen käveleviä tolloja ja sitten juoksee karkuun räkäisesti nauraen.
Hahmon valinta vaikuttaa suoraan myös pelin taistelukokemuksen mukavuuteen. Mekaanisesti homma on kunnossa: yksi ohjaimen nappi hyökkää valitulla aseella, muut kolme käyttävät aseeseen sidottuja erikoiskykyjä. Olkanapit väistelevät, puolustavat ja vaihtavat taistelutilaa.
Ongelma tuleekin siitä, että kaikki hahmot eivät ole tasaväkisiä. Pelasin ensin arvostelua varten peliä PlayStation 3:lla, jolloin valitsin hahmokseni Katarinan. Hänellä pelaaminen sujui kuin tanssi, ja tunsin koko ajan olevani tilanteen herra. Pyörin, kierin ja käytin kykyjäni. Pc-versiossa taas pelasin velholla, eikä kokemus ollut ollenkaan niin mukava.
Viholliset juoksevat iholle niin hetkessä, että kiinteän matkan päähän osuvat pitkän matkan hyökkäykset ehtivät hipaista vain muutamaa heistä. Sitten ollaankin jo kosketusetäisyydellä, jolloin velhon parta kolisee urakalla. Kikkailemalla maaston kanssa ongelmia pystyi vähentämään, mutta pelaaminen ei silti tuntunut koskaan yhtä kivalta kuin Katarinalta.
Mutta ehkä kyse on vain makuasioista? Ehkä joku toinen lukee arvostelua ja ajattelee juuri päinvastoin? Toivon niin, sillä juuri nyt tämä tuntuu enemmänkin huonolta pelisuunnittelulta.
Turhaa loottia
Dungeon Siege III -kokemuksen toinen osapuoli on lootti, eli vihollisilta putoava ja kaupoista ostettava varustus. Jokaisella hahmolla on omat tarvikkeensa: siinä missä ritari käyttää peltipöksyjä, Katarina pukeutuu sukkahousuihin. Ristiin varusteita ei käytetä.
Kun kullakin hahmolla on vielä reippaasti toistakymmentä erilaista ominaisuutta, erilaisia vaihtoehtoja riittää. Käytännössä tavarat on kuitenkin jaettu muutamaan perustyyppiin, jotka sisältävät aina saman yhdistelmän ominaisuuksia, kuten
World of Warcraftin ”of the Bear” -tyyppiset tavarat konsanaan.
Ja mikäs siinä, onhan se tämän kaltaisten pelien perusjuttuja. Mutta ongelma tulee siitä, että suurin osa yhdistelmistä on täysin hyödyttömiä. Kuka haluaisi vaikka velhon, joka tekee onnettomasti vahinkoa, mutta on tosi hyvä blokkaamaan vihollisen iskuja? En minä ainakaan! Ja niinpä heti alusta saakka jahdataan vain yhtä tai kahta erilaista varustetyyppiä, mutta niidenkin jakelu on ryssitty.
 |
| Pelin kamera on masentavan lähellä toimintaa, eikä se koskaan näytä tarpeeksi kauas eteenpäin. Niinpä viholliset ilmestyvät ihan liian myöhään ja ovat aivan liian nopeasti pelaajan iholla. Onnea vaan velholle! |
Mitä järkeä on esimerkiksi siinä, että kuudennella pelitunnilla vihollinen pudottaa minulle miekan, joka olisi ollut surkea romu jo ensimmäisen kymmenen minuutin kohdalla? Toki voin myydä sen ja tienata pari kymppiä, mutta koska suurin osa vastaan tulevista tavaroista menee muutenkin myyntiin, minulla todennäköisesti on jo pankissa 50 000 kultarahaa ja ottaisin mieluummin käyttökelpoisen pipon!
Lisäikävyytenä ne pelin kovimmat varusteet eivät suinkaan putoile satunnaisesti. Näyttää siltä, että satunnaiset metsän peikot pudottelevat vain ruputavaraa ja ne kovemmat lyödään käteen automaattisesti samassa kohtaa tarinaa. Tämä tekee varusteiden parantelemisesta entistä turhempaa, sillä omissa peleissäni suurin osa tavaroistani vaihtui todella harvakseltaan kaiken muun mennessä myyntiin. Ei näin!
Turhempaa tarinaa
Dungeon Siege III tekee minut surulliseksi. Siinä on hyvä ja toimiva, joskaan ei aivan ongelmaton taistelusysteemi, jonka kanssa on oikeasti suurimman osan ajasta hauskaa. Pelin maailma on myös toimivaa toimintaroolipelien perustasoa. Välillä seikkaillaan robottipoliisien miehittämässä kaupungissa, toisinaan kummitusten täyttämällä suolla, myöhemmin taas jättihämähäkkien luolassa. Hauskoja ja toimivia arkkityyppejä!
Ongelma onkin se, että oikeastaan kaikki ympäriltä tökkii enemmän tai vähemmän. Lootin turhuus käsiteltiin jo, eikä tarina pääse paljon parempaan. Jeyne Kassynder (muista nimi, tulet kuulemaan sen kymmenen sekunnin välein) käy sotaa ikiaikaista veljeskuntaa vastaan, ja vain tarujen luvattu tuhlaajapoika voi palauttaa veljeskunnan ja valtakun... ja siinä kohtaa nukahdin. Tämä on kuultu jo kymmenissä peleissä eri nimillä, eikä kaikukammiossa amatöörinäyttelijöiden toimesta nauhoitettu dialogi ainakaan tee väsyneestä draamasta toimivampaa.
 |
| Taistelussa vallitsee hyvä tasapaino tavallisten iskujen ja erikoishyökkäysten välillä. Ensimmäiset kasvattavat focus-palkkia, jälkimmäiset kuluttavat sitä. Niinpä pitää taistella koko ajan monipuolisesti, mutta ei tarvitse odotella manan palautumista. |
Periaatteessa yhteistyöpeli voisi pelastaa kaiken. Kahdesta neljään pelaajaa, kahdesta neljään kertaa enemmän hupia? No ei, mutta ongelmia kylläkin. Kaiken juurella on ratkaisu, jossa pelaajat eivät niinkään liity kaverinsa peliin omalla, tutulla hahmollaan. Ei, he liittyvät siihen hahmolla, joka on olemassa vain kaverin pelissä ja vain jos kaveri toimii isäntänä. Ajattelitteko ensi kerralla pelata niin, että joku muu hostaa? Sitten saatte tehdä uudet hahmot!
Vaikka tämän vielä kestäisi, yhteistyöpeli on teknisesti löyhä. Kamera ei selvästikään pysty oikein pitämään innostustaan aisoissa, kun ruudulla pauhaa ihmisen ja tämän tekoälykaverin sijaan enemmän oikeita pelaajia, ja nykii ja pätkii pitkin maita ja mantuja. Tuntuu myös siltä, että pelin putkimaiset ja lineaariset kentät on suunniteltu yhdelle ihmispelaajalle ja tämän tekoälykaverille. Kun ruudulla paukkuu enemmän, pelimaailma tuntuu ahtaalta ja sekavalta.
Tämä torpedoi siis sitä yhteistyöpelin ainoaa henkireikää, eli kiinteää kaveriporukkaa, joka pelaa jatkuvasti samalla tavalla ja samoilla hahmoilla keskenään.
Dungeon Siege III ei silti ole fiasko. Se on perustason toimintaroolipeli, joka tekee muutamat asiat hyvin, muutamat huonosti ja loput perusteellisen keskinkertaisesti. Kun noin kymmenen tunnin tarina on historiaa, ei pelin pariin ole mitään syytä palata – juoni kun on täysin lineaarinen, samoin kuin pelin maailmakin. Keskinkertaisesta kertakäyttöviihteestä täysi hinta on liikaa, joten kannattanee ehkä odotella alennuskoria tai Steamin joulualea.
Jussi Malinen... valitsee jatkossakin mieluummin
Baldur's Gate: Dark Alliancet.
