Mikä näyttää hiukan kissalta, hiukan koiralta ja sillä on tähden muotoiset korvat? No, en minäkään tiedä, mutta ainakin sen nimi on Klonoa. Tämä omituinen veijarimme seikkaili jo PS1:llä yhden pelin verran, jääden tuolloin mainiosta toteutuksestaan huolimatta lähinnä asiaan vihkiytyneiden suosikiksi (ja hurjasti markkinoidun Crash Bandicootin jalkoihin). Tämä jatko-osakin on tuotu markkinoille varsin vähäisen kohun saattelemana - itsekään tuskin tiesin sen ilmestyneen ennen kuin testikappale käteeni lykättiin.
PS2 on sikäli otollista maaperää Klonoan tulla, ettei näitä tasohyppelyitä ole koneelle ollenkaan liiaksi ilmestynyt. Eikä ainakaan tässä puhtaimmassa muodossaan: Klonoa 2 on nimittäin pohjimmiltaan 2D-peli, vaikka kolmiulotteista grafiikkaa käyttääkin. Hahmo siis liikkuu alustalla vain kahteen suuntaan, toisin kuin nykyään vallalla olevassa (Mario 64, Spyro ym.) täysin vapaassa kenttien samoilussa. Jos minun mielipidettäni kysytään, on Klonoan lähestymistapa parempi; liikkumisen rajoittaminen kyllä pakottaa pelaajan seuraamaan kenttää, mutta avaa toisaalta mahdollisuuden mielikuvituksekkaammalle kenttäsuunnittelulle. Klonoa 2 on myös puhtaaksiviljellyn pasifistinen, sillä minkäänlaista asetta ei saa käyttöönsä vaan kaikki vahinko tehdään käyttämällä kenttien asujaimistoa heittovälineinä, aivan kuten Mariossa, Sonicissa ja muissa klassikoissa.
Maailmankirjat sekaisin
 |
| Maailman pelastamiseen tarvitaan kunnollinen kartta. |
Sankarimme Klonoa repäistään kesken kaiken Lunatea-nimiseen maailmaan, jossa asiat ovat menossa hassusti. Ilkeä Leorina-rosvo aikoo saattaa maailman pois tasapainosta kaappaamalla elementtien voiman käyttöönsä ja saamalla Surun kellon ilmestymään, ja vain Klonoa voi auttaa papitarkandidaatti Loloa pelastustehtävässä. Eli lyhyesti: juoni on taas tyypillisen japanilainen, täynnä outoa mystiikkaa, elämänfilosofiaa ja yllättäviä käänteitä. Hienoa kuitenkin on, että pelissä todella on juoni, joka etenee loogisesti ja nivoutuu pelin tapahtumiin.
Lunatean kartta toimii pääsynä kenttiin. Uusia paikkoja ilmestyy kartalle kenttien läpäisyn myötä, mutta välillä pitää käydä myös aiemmissa tekemässä jotakin. Onneksi peli ilmaisee tämän selvästi muuttamalla halutun kentän hehkuvan punaiseksi. Aiempia kenttiä saa myös huvikseen käydä pelaamassa uudestaan, mikäli haluaa kerätä hieman lisäelämiä ennen uusia haasteita. Läpipääsyn kannalta tämä onkin ehdottoman hyödyllistä.
Ylisanat tarjouksessa
Klonoa 2 lyö korttinsa pöytään heti ensi minuuteista alkaen. Tämä peli on tehty näyttämään hyvältä, pelaamaan hyvin ja viemään jokaisen skeptikon sydämen. Tunnelma olikin erittäin harras, kun kolme melko varauksin PS2:een suhtautuvaa ystävääni istuutui katselemaan pelaamistani. Pikku Klonoan alkaessa sitten juosta kenttiä läpi tasaiset 60 framea sekunnissa - pelissä on mukana 60 Hz tila sitä tukeville televisioille ja sitä kannattaa todella käyttää - sekä loikkia alas satojen metrien korkeudesta samalla, kun upeat valoefektit ja musiikki loivat jokaiseen kenttään omaan tunnelmansa, oli yleisö myyty.
 |
| Tuo punainen mömmö suorastaan kerjää tulla heitetyksi päin laatikkoa. |
Ja niin olin minäkin. Heti ensikosketuksesta Klonoa 2 imaisi minut omaan maailmaansa, eikä päästänyt irti ennen kuin viimeinen kenttä lopulta oli pakerrettu läpi. Noihin muutamaan päivään mahtui paljon hienoja hetkiä, jännitystä ja myös tuskanhikeä, muttei milloinkaan sitä turhautunutta kiukkua joka on tullut niin tutuksi monen nykyisen pelin kanssa. Ehei, Klonoa 2:n pelattavuus on hiottu loppuun asti. Pelihahmo kulkee kuin ajatus sinne minne tikku käskee, ja vaikeustaso nousee juuri sopivasti loppua kohden. Missään vaiheessa ei tule kylmää vettä niskaan, vaan aina tekee mieli yrittää vielä sen kerran, "koska kyllä tuosta nyt pitää päästä".
 |
| Korkealta näkee paremmin. |
Kentistä löytyy myös vaihtelua. Normaalin vasemmalta-oikealle-välillä-hyppien -mentaliteetin lisäksi pelaaja joutuu välillä esimerkiksi lumilautailemaan, ja vähän väliä tulee eteen pieniä pulmia, joissa on todella vaivattava älynystyröitään. Onneksi kuitenkaan mitään aikarajoja ei kentissä ole (paitsi poikkeustapauksissa) ja tarvittavia esineitä ei voi lopullisesti hävittää, joten kaikkea voi kokeilla rauhassa. Yleensäkin ratkaisujen löytämistä helpottaa kun tietää, ettei mikään ole missään sattumalta; jokaisen kentän jokaisen esineen paikka on mietitty pikselilleen. Aikana, jolloin pelit tuodaan markkinoille kiireessä ja vaikka keskeneräisinä, on suorastaan liikuttavaa nähdä jotakin näin loppuun asti viilattua.
 |
| Lautaillessa kannattaa olla tarkkana. Putoaminen tietää hengenlähtöä. |
Ja kuten sanottu, grafiikan taso ei tee pelistä pitämistä ainakaan vaikeammaksi. Vaikka yksittäiset objektit eivät olekaan äärettömän monimutkaisia, ovat kaikki kentät niin täynnä erilaista tilpehööriä että vähemmästäkin hengästyy. Kenttien taustoissa vilisee otuksia, 3D-maisemia riittää horisonttiin asti ja valaistus muuttuu hienosti. Kaikki myös pyörii nopeasti, tasaisesti ja ilman ainoatakaan tasoklippiä.
Jotain moittimistakin sentään
Mutta ettei menisi vallan kehumiseksi, mainitaan että Klonoa 2:ssa on jotain huomautettavaakin. Varsinkin juonta kuljettavat välijaksot ovat enimmäkseen melko tylsiä. Hahmot puhuvat jotakin outoa kieltä, joka ei ainakaan minusta kuulosta japanilta, ja englanninkielinen tekstitys ilmestyy... ruutuun... pari sanaa... kerrallaan... eikä sitä saa edes skipattua kuin vasta sivun lopussa. Kokonaiset jaksot saa kyllä hypittyä START-nappulalla, mutta silloin voi jäädä jotain olennaistakin näkemättä.
Niin, ja kyllähän tällainen söpöilypeli valitsee yleisönsä siinä missä nihilistisin väkivaltakin. Jos ajatus kivalla karvaturrilla loikkimisesta kiinnostaa yhtä paljon kuin kilo turvetta, Klonoa 2 alkaa varmasti kypsyttää. Mutta pelin vika se ei ole.
Hattu päästä
 |
| Vilinää ja vilskettä riittää. |
Maailmassa on paljon pelejä. Niistä erittäin moni on masentavaa sotkua, ja vielä useampi on täysin yhdentekevää harmaata puuroa. Ehkä siksi olinkin niin otettu Klonoa 2:sta. Peli ilmestyy keskeltä ei-mitään ja onkin lähes virheetön suoritus. Se muistuttaa mieleen, miksi pelejä on niin kiva pelata. Jokainen kenttä tuo eteen jotakin uutta, pienen palasen tekijätiimin huolella rakentamaa tarinaa. Pelillä on sanomaa, olkoonkin että se on hieman naiivia, mutta kuitenkin.
Siltikin myönnän auliisti, että minuun tällainen peli vetoaa varmaankin keskivertoa enemmän - rakastanhan toimintapelejä, erityisesti tasohyppelyitä, ja vielä kaksiulotteisia sellaisia. Mutta aivan en horisonttia ole toki kadottanut - Klonoa 2 on hyvä ja laadukas peli kenen tahansa standardeilla mitattuna. Jos aihe vähänkään kiinnostaa, nouki tämä pian kouraasi.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
