Suvussamme kulki muinoin perimätietona, että Bizarre Creations aikoo julkaista hienon autopelin Sega Dreamcastille koneen Euroopan lanseerauksen yhteydessä. Vanhimmat ja viisaimmat olivat nähneet pelistä jo kuviakin. Mutta kun tuo auvoisa päivä vihdoin armon vuonna 1999 koitti, ei Bizarren autopelistä näkynyt jälkeäkään. Skeptisimmät jo veikkasivat, ettei peliä nähdä konsanaan, mutta minä - muiden Oikeamielisten tapaan - seurasin isieni teitä ja jatkoin päivittäistä sammakonreisien uhraamista Bizarren alttarille.
Loitsuni kuultiin lopulta, vaikka reidet olivatkin ehtineet mädäntyä jo pahoin kun peli vuonna 2000 vihdoin ilmestyi. Tietysti juuri sopivasti niin, että Dreamcast oli jo faktisesti menettänyt mahdollisuutensa konsolikisassa, ja vaikka tuo peli - Metropolis Street Racer - myikin sekä itseään että koneita tehokkaasti, ei siitä enää ollut DC:tä pelastamaan. Joten kovin harva pääsi kokemaan yhtä puutteineenkin maailman hienoimmista autopeleistä.
 |
| Komeat kadut suorastaan vaativat kaahaamaan... |
MSR nimittäin oli todella jotakin uutta. Sen sijaan, että se olisi tarjonnut kiljoona autoa ja piljoona rataa, joita sitten sai päämäärättömästi keräillä, peli tarjosikin oikean juonen. Pelaajan piti taidoillaan edetä sarjassa, jossa taitavasta ajosta palkittiin erityisin Kudos-pistein. Saamalla tarpeeksi Kudosta sai sitten käyttöönsä uusia autoja, ratoja ja muuta kivaa. Yllättäen ei ollutkaan tärkeintä, että rynnit koko joukon ohi ekassa kurvissa kilpakumppaneita kolhien, vaan että ajoit mahdollisimman tyylikkäästi - kurvit näyttävästi sladittaen ja ilman kolareita.
Kaikkia ei voi miellyttää kun tekee jotain uutta. MSR:kin sai aikanaan kritiikkiä - varsinkin amerikkalaisilta, jotka nyt tosin eivät peleistä juuri mitään ymmärrä - mm. siitä, että Kudos-pisteytys oli kovin monimutkainen. Totta onkin, että peli olisi kaivannut vielä hiukan hiomista; oli ärsyttävää menettää pisteitään siksi, että AI-autot kaahasivat täysin vastuuttomasti eivätkä tehneet elettäkään pelaajan väistämiseksi. Sen sijaan en koskaan ymmärtänyt kitinää siitä, että kisaa ajettiin autioissa kaupungeissa. Ideahan oli, että peli sijoittuu kaupunkeihin rakennetuille kilparadoille; kukapa sinne ketään kaipaakaan. Samoin musiikkiroinotus oli minusta naurettavaa - kerrankin joku oli viitsinyt tehdä oikeasti erilaisia musiikkeja (countrysta junkkaan) ja sotkea ne radiolähetysten muotoon, tavalla jota sitä ennen oli nähty vain GTA-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa. Joka tapauksessa MSR:n musiikit pesivät jonkun GT2:n kädet alhaalla jo ennalta-arvaamattomuutensa vuoksi.
Ja tämä liittyi siihen, että?
 |
| ...ja kyllähän minä kaahaan. |
Joku varmaan miettii, miksi Xbox-pelin arvostelija jauhaa neljän kappaleen verran jostain kaksi vuotta vanhasta Dreamcast-pelistä? No kuulkaas, kun Project Gotham Racing on itse asiassa Metropolis Street Racer Plus GTi Custom. Alkaen samasta kehittäjätiimistä, pelimekaniikasta ja päätyen osittain samoihin ratoihin, jokainen tuota DC-klassikkoa pelannut tuntee varmasti olonsa kotoisaksi käynnistäessään PGR:n ensimmäistä kertaa.
Ja tämä ei muuten ole ollenkaan huono asia. MSR oli peli, jota ainakin itse pelasin paljon enemmän kuin olisi ollut terveellistä, ja myös peli joka oli monen tuttavani ainoa syy Dreamcastin ostoon. Virheineenkin se oli vuoden 2000 kovimpia pelitapauksia, ja kestää vieläkin vertailun moneen muuhun kaahailupeliin.
Uljas uusi maailma
Eikä kyse toki ole pelkästä porttauksesta; paljon on muuttunut sitten DC-aikojen. Hyvin moneen seikkaan tosin löytyy selitys siitä, että Microsoftilla on rahaa poltettavaksi aivan eri tavalla kuin MSR:n julkaisun aikoihin pahoissa talousvaikeuksissa painiskelleella Segalla. Autoissa on nyt lisenssit jotka sallivat niiden kolhimisen, musiikkina on tunnettuja artisteja, Kudos-pisteitä ei voi enää menettää ja muutenkin pelistä on sliipattu pois ne särmät, jotka saattoivat joitakin tahoja ärsyttää.
 |
| Pitäisikö huolestua kun muistaa eri kaupunkien nähtävyydet lähinnä autopeleistä? |
Mutta pelin ydin on silti sama vanha. Aluksi pelaaja saa käyttöönsä vain pari rupuista autoa: Minin, Pikku-Mersun ja Toyota MR2:n. Autolista tosin lupaa kaikkea nannaa aina Ferrariin asti, mutta ensin pitäisi todistaa osaavansa ajaa. Tähän soveltuvat pelin kilpailutyypit: aika-ajo, ohituskilpailu, taitokisa, katukisa ja yksi yhtä vastaan -koitos. Eikä sitten muuta kuin autoa ja väriä valkkaamaan ja baanalle.
MSR:ssä oli tautisen hyvä ohjaustuntuma, ja PGR jatkaa samaa rataa. Xboxin ohjain on sukua DC:n vastaavalle, joten pelin kontrollit ovat täsmälleen samat: oikealla liipaisimella kaasua, vasemmalla jarrua ja A-napilla käsijarrua joukkoon. Vaikka autojen käytös ei ehkä olekaan aivan äärimmäisimmän simulaatiofriikin makuun, pirun hauska niitä ainakin on käskyttää. Perä irtoaa maukkaasti kurveissa, nakki palaa kun räppää kaasun pohjaan ja ohjauksen vaste on mainio. Myös keskinäisiä eroja löytyy mukavasti - takavetoiset autot sopivat sladeilla naatiskeluun, etu- ja nelivetoisilla taas selvittää lyhyet radat tehokkaasti.
Haasta itsesi
 |
| Ferrarin pelti kiiltää... toistaiseksi. |
PGR:n ydin ovat Kudos-pisteet. Jokainen voitettu kisa kartuttaa niitä, samoin jokainen onnistuneesti kaahattu kurvi. Pisteet tuovat sitten autoja, bonuskisoja ja autojen värityksiä, eli vievät juonta eteenpäin. Jokaisessa kisassa on mahdollisuus saavuttaa pronssi-, hopea- tai kultamitali, joihin vaaditaan tietenkin toinen toistaan enemmän pisteitä. Myös pelaaja itse voi vaikuttaa pisteiden määrään ennen kisan alkua vaikeutta nostamalla. Jos lasket vaikkapa 35 sekunnin tavoitekierrosajan 33 sekuntiin ja vielä saavutat sen, Kudosta tippuu aivan eri tavalla kuin vakioluusereille. Katukisoissa tietysti kovat jätkät veikkaavat itseään ykköseksi. Uutuutena myös Quick Race -tila kuuluu tavallaan osaksi "uraa" - kun sen selvittää voittaen jokaisen kilpailun, löytyy autotallista uutta rautaa romutettavaksi.
Niin tosiaan, PGR tarjoaa mahdollisuuden kurmuuttaa upouusien urheiluautojen peltejä kuin parhaassakin romurallissa. Mitään valtavia korin muodonmuutoksia ei voi saada aikaan, mutta silti pieni vihreä peikko minussa nauttii kun kilpakumppanin Audi TT poistuu kurvista takalamppunsa menettäneenä, saatuaan pikku pusun BMW:ni puskurista. Joukkokolarit kapeilla kaduilla ovat sitten sitäkin hauskempaa katseltavaa hekumallisessa replay-tilassa. Tavallaan tätä edesauttaa tekoäly, joka ajaa todella "tää suku ei säästä" -mentaliteetilla isompiakaan töytäisyjä kaihtamatta. Toisaalta kylläkin myös AI tekee toisinaan ajovirheitä ja hölmöjä ohitusyrityksiä, mikä parhaimmillaan onnistuu luomaan vaikutelman inhimillisyydestä.
 |
| Taitokisoissa testataan kuski. Keiloihin ei kannata osua. |
Toteutus ei muutenkaan jätä paljon toivomisen varaa. Ruudunpäivitys hoituu virheettä sekä 50 että 60 Hz:n tilassa, autoissa piisaa yksityiskohtia ja kadut näyttävät aidoilta. Minä en edelleenkään osaa kiusaantua siitä, ettei kaahailu tapahdu liikenteen tai ihmisvilinän keskellä - harvemmassa kaupungissa olisi kuitenkaan betoniporsaita keskellä katua rajaamassa kilparataa. Jos joku tätä välttämättä kaipaa, ostakoon Midtown Madnessin. Musiikki puolestaan on nyt varmasti keskimääräiselle kuuntelijalle helpommin omaksuttavaa, normaalia voimarokkia / R&B:tä / muuta hömppää. Silti jään kaipaamaan MSR:n country-helmeä "Don't Wait"...
Hiottu timantti
Siinä missä MSR oli hieman keskeneräinen klassikko, PGR on sen kehittyneempi muoto lähes joka suhteessa. Sisäinen nostalgioijani tietysti suree huonoja kuskeja rankaisevan Kudos-systeemin helpottamisesta, vaikka se nykyisellään onkin toki vähemmän ärsyttävä, ja raikkaan erilaisen musiikin korvaamisesta mainstream-tavaralla. Xboxkaan ei voi koskaan olla niin sympaattinen kuin Dreamcast, tuo sioille heitetty helmi, mutta PGR olisi pirun hyvä peli vaikka millä koneella. Minun mittapuullani tämä on tasoissa GT3:n kanssa koska tahansa, jo sen vuoksi että pelissä on jotain järkevää tekemistä loputtoman saman toistamisen sijaan, mutta moni on varmasti eri mieltä. Kokeilkaa silti.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
