
Strategic Studies Groupin (SSG) Warlords-pelisarjan historia juurtuu muinaisista vuoropohjaisten pelien ajoista lähtien. Viime vuosien trendien mukaisesti alkuperäinen peli sai kuitenkin väistyä reaaliaikaisen jälkeläisensä tieltä, jolloin myös pelin otsikon perään läiskäistiin Battlecry-lisänimike. Itseltäni on tuo kyseinen peli jäänyt jostain kumman syystä pelaamatta, mutta nyt tuo puute korjataan, sillä pääsin tutustumaan tosiaikasen sotaherran toiseen tulemiseen.
Jos totta puhutaan, niin saamani ensivaikutelma Warlords Battlecry II:sta ei ollut niitä ihan kaikkein ruusuisimpia. Pakkauksen takakannesta löytyneet kuvakaappaukset kielivät taas yhdestä tavanomaisesta ja vieläpä 2D:nä toteutetusta epämääräiseen fantasiamaailmaan sijoittuvasta reaaliaikastrategiasta. Ihan kuin näitä ei olisi jo muutenkin viime vuosina tehty tarpeeksi. Luvassa olisi siis jälleen loputonta resurssienmetsästystä, tukikohdan rakentelua ja valtavan armeijan mahdollisimman nopeaa kasaamista ennen lopullista rynnistystä vastustajan tukikohtaan.
Sankarissa sen salaisuus
 |
| Täysin dynaaminen kampanja antaa pelaajalle vapaat kädet. |
Yksin pelaaville on tarjolla erillisten skirmish-tehtävien lisäksi yksi täysin juoneton(!) kampanja, jossa tavoitteena on simppelisti vain valloittaa koko vajaaseen seitsemäänkymmeneen sektoriin (eli tehtävään) jaettu Etherian maailma. Oman kansan saa valita kattavasta ja ominaisuuksiltaan reilusti vaihtelevasta 12 rodun (kuten ihmiset, örkit, haltiat, kääpiöt, demonit, epäkuolleet ja minotaurit) joukosta, muiden asettuessa pelaajaa vastaan. Pelin juonettomuudessa on kuitenkin hyväkin puolensa. Pelin rakenne on avoimen dynaaminen, joten pelaaja voi täysin vapaasti valita miten kartalla etenee ja mihin alueeseen hyökkää seuraavaksi. Tämä luo tervetullutta vaihtelua esimerkiksi C&C-sarjan valmiiksipurkitettuihin tehtäväsarjoihin verrattuna.
Mielenkiintoisemmaksi homman tekee vielä se, että ennen kampanjan alkua omalle armeijalle luodaan sankarihahmo kunnon roolipelien tyyliin, aina pärstäkerrointa, ammattia ja ominaisuuksia myöten. Pelin edetessä tämä sankari sitten kerää kokemusta, nousee tasoja tullen voimakkaammaksi taistelu taistelulta ja haalii Diablon tyyliin kaiken irtaimiston mukaansa sormuksia, aseita ja haarniskoita myöten parantaakseen ominaisuuksiaan. Myös hengissä selviävät yksiköt keräävät taistelussa kokemusta, joten omien pitäminen elävien kirjoissa on tavallista tärkeämpää.
Perinteitä kunnioittaen
 |
| Maastot ovat värikkään sarjakuvamaisia. |
Sen enempää ei omaperäisyyttä tästä pelistä kuitenkaan löydy, vaan valittuaan kartalta haluamansa hyökkäyksen kohteen, pääsee pelaaja naksuttelemaan niin perustavanlaatuista reaalistrategiaa, että oikein hävettää. Enimmäkseen tehtävät käsittävät tavanomaiseen tyyliin vihollisen installaatioiden hävittämistä kartalta, mutta toisinaan ja ilmeisesti täysin sattumanvaraisesti voittoon voidaan hölmösti vaatia vaikka nopeinta viidennen tason linnan rakentamista, 30 minuutin aikana eniten tuhottuja taloja tai esim. jokaisen kerättävän resurssin 2500 yksikön omistamista ensimmäisenä.
Itse pelaaminen hoituu yksinkertaisen toimivalla käyttöliittymällä helposti entuudestaan opituilla taidoilla, eikä kokeneella RTS-pelaajalla kauan nokka tuhise oman tukikohdan rakentamisessa, resurssien (kivi, kulta, metalli ja kristalli) keruussa, rakennusten päivittämisessä tai yksikköjen kouluttamisessa. Erilaisia rakennuksia on mielettömästi, mutta yksiköiden määrää en uskalla edes arvailla kun jokaisella rodulla on tyystin omat systeeminsä. Vaihtelevuutta, uudelleenpeluuarvoa ja moninpelin mielenkiintoisuutta tämä nostaa huimasti, varsinkin kun ainakin suurin osa kansoista näyttäisi olevan melko hyvin tasapainossa keskenään.
Kitkatonta sotaa
 |
| Parhaimmillaan sota äityy todelliseksi massateurastukseksi. |
Peli pysyy helposti käsissä, eikä vähiten hyvin toimivan tekoälyn ansiosta. Kun muodostelmien, vartiointireittien ja muiden hienouksien kanssa oppii kikkailemaan, niin sotiminen on mukavan kitkatonta touhua. Kerrankin omat äijät toimivat niin kuin niiden pitääkin, eli jos ne lähtevät esimerkiksi vartiointipaikastaan harhailemaan vihollisen perään, niin ne palaavat hommat hoidettuaan kiltisti takaisin. Omaa nahkaa puolustetaan oikeaoppisesti, eikä vieressä moukarilla otsaluuhun paukuttavaa peikkoa tuijoteta kädet taskussa vihellellen ja maahan räkien. Vastus on mukavan haastava, joskin paikoin turhan passiivinen ja ennalta-arvattava.
Nielemisvaikeuksia
Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, on Warlords Battlecry II:n kaksiulotteinen ulkoasu nykypäivänä aika kova pala nieltäväksi. Rohkean värikylläiset ja rehellisesti käsin piirretyt maisemat monipuolisine rakennuksineen ovat vielä jotenkin siedettävissä rajoissa, mutta hirvittävän kökköiset yksiköt nykivine animaatioineen alkavat olla jo vähän liikaa. Varjot tosin ovat yllättävänkin hyvän näköisiä, eikä efekteissä muutenkaan ole pahemmin valitettavaa, hahmoista lentävää rumaa verta lukuunottamatta. Menut ovat kaameaa soopaa ja niissä käytetty fontti voitaisiin minun puolestani polttaa vaikka helvetin ikuisissa liekeissä.
I'll be back
 |
| Vuorokaudenajan ja säätilan vaihtelut luovat tunnelmaa. |
Pelityyliuskollisen mahtipontiset sankarimusiikit ovat tavanomaista kuunneltavampia ja ne onnistuvat paikoin luomaan hyvinkin eeppistä tunnelmaa. Varsinkin kirkkaan äänen omaavan naisen mystinen messuaminen antaa kivan mausteen muuten melko raskassoutuisen jylhään taustaraitaan. Tyypillisenä ongelmana musiikkia on kuitenkin aivan liian vähän, ja pidempien pelisessioiden jälkeen kipaleiden sävelkulut soivat päässä vielä pitkään. Muutenkin runsas soundipuoli on ihan hyvin hanskassa, eikä ääniefekteissä ole muuta pahaa sanottavaa kuin sen itseään toistavuus ja ehkä lievä tavanomaisuus. Kaikki esimerkiksi yllättyvät ihan älyttömästi kun barbaarihahmon ääninäyttelijä imitoi sujuvasti Arnoldia tokaistessaan: "I'll be back".
Moninpelissä voi kerrallaan olla 2-6 pelaajaa. Erilaisia pelimuotoja on 13 erilaista, mutta eniten iloa taitaa silti irrota perinteisestä vihollisen tukikohdan tuhoamisesta. Moninpelikenttiä on yli 50 kipaletta, eikä siihenkään tarvitse tyytyä, sillä pelin kylkiäisenä tulee myös karttaeditori sekä satunnaiskenttägeneraattori.
Sama vika
 |
| Maisemaa riittää aavikosta jäätiköihin ja tiheistä metsistä savanneihin. |
Warlords Battlecry II on sinänsä ihan pätevää reaaliaikastrategiaa, mutta sen suurin ongelma on valitettavasti se sama kuin kaikissa muissakin RTS-peleissä. Eli juuri se, että se ei tarjoa oikein mitään, mitä ei olisi tarjottu jo moneen otteeseen aikaisemminkin. Juonettomuus on jo sinällään paha takaisku, mutta kun grafiikkakin on jo nykypäivän mittapuulla mitattuna vähintäänkin kuppaista, niin itse pelin täytyy olla jo tosi hyvä että sitä jaksaa pelata.
Ja onhan se. Dynaamisen elävä kampanja, hyvä käyttöliittymä, toimiva tekoäly, kehittyvä sankari ja reilusti uudelleenpelattavaa tarjoavat 12 toisistaan eroavaa rotua erilaisine yksiköineen pelastavat paljon. En silti oikein uskalla suositella tätä kuin innokkaimmille tosiaikastrategikoille tai sarjan faneille.
Warlords Battlecry II -demoTeppo Lähtinen
Peliplaneetta.net