Nykyään on kovasti alkanut tuntua siltä, että kun jonkin pelitalon johtoportaan viisaat ihmiset alkavat suunnitella minkä tyylistä peliä he alkaisivat seuraavaksi kehitellä, lopputulos on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä joko simppeli 3d- räiskintä tahi höyhenenkevyt reaaliaikastrategia á la C&C. Yleensä mennään siis siitä missä aita on matalin - jossei nyt ihan siitä missä ei ole aitaa laisinkaan.
Uudet ideat ovat siis harvassa, joten pieni toivon häivähdys vilahti ajukopassani kun luin Kingdom Under Fire- pelilaatikon tekstejä. Takakansi hehkuttaa sisältönsä olevan kokonaan uudenlainen strategia- ja roolipelien yhdistelmä, joka tarjoaisi pelaajalle ennen kokemattoman pelielämyksen Bersiahin fantasiamaailmaan sijoittuvassa ihmisten ja örkkien välisessä sodassa. Olisikohan joku vihdoinkin pystynyt kehittämään RTS- genreä eteenpäin pelkästä hiirenkorvan nopeusnaksutuskilpailusta?
Eipä juuri. Kingdom Under Firen peli-idean suunnitteluun on epäilemättä uponnut aikaa ja vaivaa, mutta lopputulos ei kuitenkaan vakuuta. Kenellekkään ei varmasti jää epäselväksi mitkä pelit korealaisella Phantagramilla ovat olleet esikuvina peliä suunnitellessa. Blizzardin klassikkoja -WarCraftia ja Diabloa kopioidaan nimittäin surutta eikä ihan vähääkään.
Phantagramin kuningasideana on ollut yhdistää nämä kaksi pelityyppiä uudentyyliseksi "roolipelistrategiaksi", jossa pelaaja ohjastaa sankareita armeijoineen läpi strategiataistojen päästäkseen aina välillä koluamaan toiminnantäyteisiä luolastoja hack'n slash- meinigillä. Sankarit kehittyvät niin varustuksen kuin kokemuksenkin puolesta ja menestyvät näin aina paremmin seuraavissa strategiaosuuksissa.
Grafiikka
Grafiikasta on yksinkertaisesti vaikea sanoa mitään positiivista. Voisi ehkä kuvitella, että liioittelen, mutta ei. Jo kyyneleet silmiin kirvoittavan surkuhupaisa alkudemo virittää pelaajan sopivaan tunnelmaan ennen kuin peli on päässyt edes alkamaan. Maasto on kaikessa räikeydessään hirvittävää katseltavaa, eikä sen käsittämätön staattisuus ainakaan helpota tilannetta. Lehtikään ei värähdä ja jopa animoitu vesi näyttää olevan liikaa pyydetty vielä herran vuonna 2001.
Yksiköt ovat halvalla renderöityjä mutta kieltämättä olisivat varmasti keränneet kiitosta viitisen vuotta sitten. Kömpelösti animoidut, päälleliimatun oloiset, värittömät pikselikasat eivät herätä pelaajassa minkäänlaista kiinnostusta vaikka vaihtelua monipuolisessa (yli 70!) valikoimassa kieltämättä onkin. Edes pääosassa oleviin sankareihin ei kiinny tarvittavalla tavalla, vaan he ovat samaa karjaa kuin kaikki muutkin pelin yksiköt.
Rakennukset ovat tuttuja ja turvallisia jo aikaisemmin ilmestyneistä kymmenistä vastaavantyylisistä peleistä. Niiden mittasuhteet ovat pahasti päin mäntyä ja pelin graafikot ovat onnistuneet ryssimään jopa niiden perspektiivin. Tahattoman naurukohtauksen tuottivat myös kivestä rakennettujen, massiivisten linnojen tuleen syttyminen ja ilmaan räjähtäminen kunhan sotilaat vähän hakkaavat niitä miekoillaan.
Onhan pelin vaisuissa loitsuefekteissä jonkinlaisia värivalo- ja läpikuultavuusefektejä käytetty, mutta mitkään erikoiskikat eivät valitettavasti nosta Kingdom Under Firen ulkoasua edes siedettävälle tasolle. Jo muinainen StarCraft:kin pystyi reippaasti parempaan puolta pienemmillä laitteistovaatimuksilla. Kaikki pelin ulkopuoliset grafiikat kuten menut, kartat ja latauskuvat ovat mitäänsanomattomuudessaan hämmentäviä. Varsinkin epämääräisistä piirroksista ja maalauksista skannatut kuvat ovat amatöörimäisen epäonnistuneita.
Äänet
Äänet ovat suurimmaksi osaksi samaa tasoa kuin grafiikatkin, eli eipä ole pahemmin hurraamista. Onneksi äänipuolella ei ole ehkä aivan niin suurta painoarvoa kuin ulkoasulla, joten onnahteleva audiopuoli ei ota niin paljon päähän kuin pelin graafinen kömpelyys.
Suuri osa tämäntyylisten pelien äänistä koostuu epämääräisistä kolinoista ja paukahduksista säestettynä silloin tällöin muutamilla tuskanhuudoilla. Yleisimmät äänet ovat kuitenkin eri yksiköiden kuittausäänet, joita ne päästelevät ilmoille aina niitä valitessa tai komentaessa.
Esimerkiksi WarCraftissa ja kaikissa C&C:issä nämä yksikköjen kuittausäänet on tehty tyylillä ja sopivalla huumorilla, jolloin ne eivät ärsytä pidemmänkään pelisession aikana. KUF ei onnistu tässä, vaan paria järkyttävää murahdusta hamaan loppuun asti toistavat yksiköt saavat pelaajan käden hamuamaan volyyminuppia kohti jo aivan pelin alkuvaiheissa. Ääninäyttelijät ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi melko onnistuneita, vaikkakin esimerkiksi ennen tehtävää tarinan etenemistä selostava "kertoja" on teennäisessä mahtipontisuudessaan tahattoman koominen. Myös sankarin naismainen kimitys ottaa välillä päähän.
Taustamusiikki on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tasaisen laadukasta tavaraa, vaikka synteettisen kuuloista onkin. Keskiaikaistyyliset mahtipontisen sotaisat teemat tuovat edes hitusen potkua muuten niin löysään peliin. Toki musiikkivalikoimastakin löytyy muutamia ei-niin-onnistuneita yksilöitä, mutta kokonaisuus on ihan siedettävä.
Pelattavuus
Käyttöliittymä ja pelimekaniikka on lähestulkoon samat kuin kaikissa muissakin vastaavissa peleissä, mutta käyttäjäystävällisyyteen ja peliergonomiaan olisi voinut panostaa hieman enemmänkin. Toimintanaksuttelujen perusominaisuudet kyllä löytyvät, mutta valitettavan monessa pienessä mutta tärkeässä asiassa mennään enemmän tai vähemmän pahasti metsään niin, ettei pelaaminen tunnu missään vaiheessa hauskalta saati helpolta.
Armeijan komentelu ja siirtely paikasta toiseen käy hiiren käänteessä, mutta toiminnasta jää silti tahmea kuva jatkuvasti omia aikojaan pysähtelevien ja jumiin jäävien yksiköiden johdosta. Reitinhakurutiinit eivät ole sieltä parhaasta päästä ja pelaaja voikin olla varma, että vähintään puolet armeijasta katoaa matkalla jos ne komennetaan vähänkin kauemmas. Varsinkin ahtaat ja/tai ruuhkaisat paikat kuten sillat ovat tekoälylle myrkkyä. Joukot voi asettaa erilaisiin muodostelmiin, mutta tästä ei ole pahemmin hyötyä, sillä miehet tuppaavat tehdä jatkuvasti mitä ne itse haluavat. Sodankäyntiä hankaloittaa entisestään se, että yksiköitä ei voi valita kerralla käyttöön kuin 15 eikä rakennusjonoihinkaan mahdu kuin viisi yksikköä kerrallaan.
Strategiaosuudet ovat tuttua meinikiä niin hyvässä kuin pahassakin. Aluksi pistetään työläiset keräämään resursseja (kultaa, rautaa ja manaa) jonka jälkeen pystytetään tukikohta, rakennetaan pitävä puolustus, päivitetään varusteita ja lopuksi rakennetaan valtaisa armeija ja tuhotaan vastustaja viimeiseen mieheen. Mitään variaatiota tehtävissä ei ole, vaan tehtävät seuraavat edellä mainittua käsikirjoitusta melko tarkasti pelin alusta loppuun. Välillä kesken tehtävän juonta ja tapahtumia kuljetetaan eteenpäin ennalta skriptatuilla keskusteluilla ja muilla tapahtumilla, mutta ne eivät epäinformatiivisuudessaan tarjoa pelaajalle yleensä mitään. Lähinnä ne ärsyttävät katkaistessaan toiminnan, sillä ne etenevät tuskastuttavan hitaasti eikä niitä ei voi ohittaa mitenkään.
Vaihtelua puuduttavan samankaltaisiin strategiatehtäviin tarjoaa Kingdom Under Firen erikoisuus, eli Diablon tyyliset luolastotehtävät. Niissä pelaaja ohjaa sankaria läpi luolastojen, linnojen ja vankityrmien hakaten vastustajia samalla keräten varusteita ja voimajuomia nurkista, availlen ovia ja etsien ulospääsyä. Pelimuoto on kaikin puolin simppeli, eikä tarjoa peliin mitään muuta sen suurempaa sisältöä kuin sankareiden ominaisuuksien parantamisen strategiatehtäviä silmälläpitäen. Luolista löytyneitä taikajuomia ja tavaroita ei kuitenkaan voi jostain kumman syystä käyttää strategiaosuuksissa.
Viidennen tehtävän kohdilla alkaa jo hiki pukata pintaan, sillä vaikeustaso ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja kaiken lisäksi tallennusmahdollisuus annetaan ainoastaan tehtävien välissä. Kun tehtävää on pahimmillaan tahkonut parikin tuntia ja tappio rävähtää ruudulle niin siinä ei enää pahemmin naurata. Kaiken huipuksi KUF kaatuilee satunnaisesti kesken tehtävien, mikä on pahin mahdollinen yhdistelmä tallennusmahdollisuuden puuttumisen kanssa.
Normaalin noin 13 tehtävää per puoli sisältävän kampanjan lisäksi pelissä on myös moninpelimahdollisuus netissä tai lähiverkossa maksimissaan kahdeksan pelaajan voimin sekä ns. skirmish- pelimuoto, jossa pelaaja voi treenata taitojaan tietokonevastustajia vastaan silloin kun kärsivällisyys ja mielenkiinto ei riitä kampanjan tai nettipelin ääreen.
Yhteenveto
Kingdom Under Fireä ei voi monesta kehua, sillä sen jokaisesta osa-alueesta löytyy helposti asioita jotka olisi voinut tehdä niin paljon paremminkin. Parhaiten peli suoriutuu ehkäpä yrittämisestä. Nimittäin se sentään yrittää olla jotain uutta ja erilaista. Sellaista mitä ei ole ennen ollut, ja se on jo jotain se vaikkei tulos kovin mairitteleva olekaan.
Hyvin kelattu peli-idea olisi ansainnut ympärilleen paremmat kulissit, sillä tällaisenaan kohtuullisen toimivalta ja mielenkiintoiselta tuntuva pohjustus valuu surutta hukkaan totaalisesti kämmätyn toteutuksen ja viimeistelemättömyyden takia. Audiovisuaalisesti ja pelattavuudeltaan näin rampaa peliä uskaltaa suositella vain kaikkein fanaattisimmille toimintastrategiafaneille ja heillekin isolla varauksella.
Teppo Lähtinen
