Vuosikymmen sitten julkaistu alkuperäinen Doom ei ole vain tietokonepeli muiden joukossa - se on myös konsolipeli, käsikonsolipeli ja epävirallinen kännykkäpeli, ja joku se vain on jaksanut joka ikisen läpi saakka tahkota. Sen verran kova klassikko on kyseessä, että allekirjoittanut olisi saattanut näyttää hyvinkin vakavaa naamaa, mikäli sarjan kuopus olisi jäänyt miljoona rahaa maksavien pc-pönttöjen teknologiademoksi. Mutta hurratkaa toki kanssani, köyhät konsolistitoverini, sillä Xboxin Doom 3 on sitä mitä se on PC:lläkin: oman alustansa komein peli. Kuten jokainen järjissään oleva ymmärtää, ei kyseessä ole aivan suora käännös, mutta hattua täytyy nostaa ja korkealle sittenkin. Peliplaneetan aiemmin tekemät
Tepposet pätevät hyvin pitkälle myös Xbox-versiosta puhuttaessa. Katsauksessa perusversiota pari penniä tyyriimpi Limited Collector's Edition.
Sikiöasento ota, peitto korviin asti vedä
Koska kaivossa kasvaneet eivät välttämättä tätä tiedä, kerrataan, että Doomit kertovat yhtä yksinkertaista tarinaa: marsilaisessa tukikohdassa tiedemiehet väsäävät teleportin, joka yhdistyy ulottuvuuteen nimeltä helvetti. Demonit alkavat mesota ja pelaaja on ihmiskunnan viimeinen toivo. Vaikka Doom 3 tarjoilee juonenkäänteitä ja lähes oikeita henkilöhahmoja, on tarina edelleen pelkkä pakollinen paha. Lataa siis haulikko ja käynnistä moottorisaha. Planeetta on vanha tuttu ja enimmäkseen ovat vihollisetkin, mutta siihenpä vanhan kierrätys sitten rajoittuukin: avarat huonelabyrintit ovat vaihtuneet ahtaisiin ja sysipimeisiin käytäviin, joissa ei mitään näe eikä kääntymään oikein mahdu. Kun taskulamppuakaan ei voi pitää aseen kanssa samaan aikaan esillä, alkaa olla harvinaisen selvää että massamurhauspelien kuninkaan poika tahtoo olla oikea kauhupeli.
 |
| Mutta mitäs meillä täällä? |
Parista käytetystä pelottelukeinosta paras on juuri tämä pimeys. Kieltämättä se alkaa ahdistaa kun telkkari on mustana eikä mitään näy vaikka paljon kuuluukin. Aluksi tämä ahdistus on toivottua eli viihdyttävänlaatuista, tuntien pelaamisen jälkeen aina vain aidompaa ja epätoivottavampaa sellaista. Jatkuva taskulampun kanssa sählääminen tuo peliin yhtä paljon hyvää kuin se sitä viekin: on upeaa vaihtaa taskulamppu moottorisahaan sysimustassa huoneessa täynnä kiiluvia punaisia silmiä, vähemmän upeaa se on kentässä 7427 kun sitä tahtoisi vain päästä pari senttiä eteenpäin. Paljon pelastaa PC-tyylinen rajoittamaton tallennusmahdollisuus ja erityisesti back-nappiin tumpattu pikatallennus.
Kokonaisvaltaisen pimeyden keskellä elelevä erittäin rikas ja eläväinen (elävä kuollut -eläväinen) äänimaailma pelottaa jo aivan oikeasti. Saatanallinen käkätys ja oudot kuiskaukset kulkevat pitkin käytäviä ja pelaajan selkäpiitä. Tähän kun pulttaa päälle vielä parit psykedeeliset efektit, rutkasti verta, silvottuja ruumiita ja rutkasti tyhjästä pomppivia hirviötä, voi Doom kolmosta tosiaankin sanoa siksi semmoiseksi kauhupeliksi. Paha kyllä peli toistaa itseään pahemman kerran, eikä tunnelman painostavuus varsinaisesti kasva juonen kehittymisen myötä. Alkukantainen "hätkähdys ja puoli desiä housuun" -efekti pysyy sentään mukana loppuun saakka, siitä kiitos monstereille. Tyypit tulevat vastaan mahdollisimman vaikeista paikoista, niin lattiasta, katosta kuin tyhjyydestäkin teleportautuen. Raivo on yksin tai pareittain hyökkivillä öttiäisillä kova ja kestävyyskin kiitettävä, älliä piruparoilla ei ole nimeksikään.
Pinnallisuus on pop boxillakin
 |
| Kauheaa komeutta, tai jotain sinnepäin. |
Doom 3 on ehdottomasti ja ennen kaikkea grafiikan pällistelypeli. Niin myös Xboxilla. Vaikkei meininki ole konsolilla yhtä uskomatonta kuin kymmenen kertaa kalliimmalla tietokoneella, loihditaan pelaajan eteen sen verran vakuuttavia näkyjä, ettei paremmasta väliä (= Xbox 360 saa viivästyä ihan rauhassa). Luonnollisesti levittäytyvät varjot tekevät ahtaasta pelimaailmasta sekä uskottavan että julmalla tavalla kauniin. Ikään kuin bonuksena nämä samat varjot peittävät alleen kaikki kauneusvirheet joita tuttujen monstereiden uusversioissa vielä kuvankaappausten perusteella esiintyy - eipä tee mieli päälle puskevaa pinkkidemonia palikaksi kutsua. Kertakaikkisen upeat animaatiot sen kuin nostavat hirviöiden uskottavuuskerrointa.
 |
| Helvetissä hämähäkitkin ovat väärinpäin. |
Hieman (niin, hieman) kevyemmän grafiikan lisäksi Xbox-Tuomiosta on leikattu pari palasta irti ja poikki. Kyseessä ei ole mitään suurta kuten aseita tai hirviöitä, vaan poispätkittyjä kentänpalasia ja yksittäisiä kohtauksia. PC-version ylimmäinen asiantuntija en ole, mutta ilmeisesti ainakin Marsin ulkoilmaan sijoittuvia kohtauksia on alkuperäisteoksessa enemmän. Leikkausten perään ei kannata hirmuisesti itkeä, sillä Doom 3 on varsinkin sisältöönsä nähden pitkä maraton, ja yksinpeli alkaa lähes takuuvarmasti tympäistä ennen loppumistaan. Allekirjoitan mielipiteen jonka olen kovin monesti kuullut: ensin pelätään, sitten pelataan, sitten pitkästytään, sitten nähdään helvetin hienot huippukohdat ja sitten jatketaan pitkästymistä. Pitkästyminen on sinällään vahva sana, kyllä yksinpelin kertaalleen läpi kahlaa ilman itkuvirttäkin. Esimerkiksi Halo kakkosen parissa meikäläinen huokaili huomattavasti enemmän.
Uusi standardi livetyksille
Ei siinä vielä kaikki, sanoisi mainosmies. Xboxin Doom 3 tarjoaa jotain oleellista mitä PC-versio ei: yhteistyökampanjan kahdelle pelaajalle. Liven ja linkkikaapelin kautta toimiva pelimuoto on ehdottomasti pelin paras puoli, siitä ei ole epäilystäkään. Yksinpelissä toimintaa katkovat muutamat umpiturhat puzzlet, hiljaisemmat juonenkuljetusepisodit, mahdollisuus eksyä ja erityisesti etanamaisen hitaasti toimiva henkilökohtainen kommunikaattori, jolla voi lukea juonta syventävää sähköpostiliikennettä ja kuunnella ääniviestejä. Kaksinpelissä kaikki turha on karsittu, jäljellä on vain puhdasta menoa ja meininkiä. Toiminta alkaa maistua melkeinpä sille alkuperäiselle Doomille ja se on kehu se. Kentät ovat yksinpeliä lyhyempiä ja vähemmän sokkeloisia ja niissä on enemmän vihollisia, jotka lakoavat kunnon ristitulessa huomattavasti yksinpeliä veikeämpään tahtiin. Kuolema ei merkkaa muuta kuin syntymistä kentän alkupäähän ilman varusteita, jotka voi lunastaa takaisin kuolinpaikalle palaamalla. Ei ole paljoa väliä osaako pelata vai ei, hauskaa on takuuvarmasti.
 |
| Kaverin kanssa ei pelota helvetissäkään. |
Parasta on että peli pakottaa tiiviiseen tiimityöhön. Tietyt paneelit pitää avata kaksin, alueelta ei voi yksinään poistua ja varusteetkin olisi hyvä jakaa reilulla tavalla. Yksinpelin ongelmallinen taskulamppupelleily muuttuu puhtaaksi nerokkuudeksi sillä hetkellä kun kaveri lupautuu näyttämään valoa yhteisen hyvän nimissä. Eteneminen on jatkuvaa ja sulavaa, jopa pomohahmot kaatuvat ilman kikkailua. Mikäli pelikaveri kyllästyy läpipeluu-urakkaan, jatketaan peliä yksinään vähän aikaa (paneelit muuttuvat yksin operoitaviksi) ja johan putkahtaa uusi aseveli linjoille. Valinnan varaa pelitilassa on sen verran että aloituskentän saa päättää ja "friendly firen" kääntää päälle tai pois. Upeeta ja mahtavaa - toisin kuin muu moninpeluu, joka on ikävä kyllä pelkkää köyhää tappomatsia. Osanottajamäärän rajoittaminen neljään vie vähäisenkin imun perinteisestä sinkohipasta, jota Doom 3 ei mausta kuin parilla pienellä sääntömuutoksella. Jaetun ruudun moninpeliä Doom 3:ssa ei ole.
Vanhassa vara pahempi
Itselläni ei ole sinänsä mitään komeita voimahirviöitä vastaan käytäviä kaksintaisteluja vastaan, mutta hiemanhan se pistää mietityttämään miksei Doom 3 ole kolmas Doom. Heti kun olin läpäissyt parikymmentä tuntia kestävän yksinpelin ja ennen kuin iskin hampaat lihaisaan kaksinpeliin, pistin Limited Collector's Editionista löytyvän vanhan Doom kakkosen pyörimään. Samalla sekunnilla tajusin - jälleen kerran - että vanhoissa Doomeissa on kaikki kohdallaan. Yksinkertaisesti kaikki. Kun sarjatulisingon kudit räjäyttelevät imppilaumoja palasiksi, alkaa 3D-impin kanssa käyty kaksinnahistelu tuntua kovin, kovin tuskalliselta. Kun kaksiulotteisen cacodemonin kuolema ulos purskahtavine silmineen ja mönjineen saa aikaan inhoreaktion ja tuo kieron tyydytyksen tunteen, ei palleroisen kolmiulotteisen kollegan tuhkaksi hajoava ja ilmaan haihtuva ruumis saa edes haukottelemaan. Pelivanhuksissa helvetti tulee lihaksi, uudessa viritelmässä se lähinnä piipahtaa ja pössähtelee.
 |
| Yeah, baby, yeah! |
Mikäli vanhat Doomit vähääkään kiinnostavat, on keräilyversio ehdottomasti hintansa väärti. Käännökset klassikoista Ultimate Doom (alkuperäisen pidennetty versio) ja Doom II: Hell on Earth ovat tarkkoja aina asteittaan suurenevaa/pienenevää ruutua ja perinteisiä huijauskoodeja myöten. Retrokommunistien iloksi soppaan on lisätty jaetun ruudun yhteistyöpeli ja tappomatsi neljälle pelaajalle, Livessä saakka klassikkoja ei hitto vie pääse hakkaamaan. Tattiohjaus on erittäin herkkä, mutta totutteluun ei montaa minuuttia kulu. Tallentaakin saa aivan missä lystää, joten mikäpä näitä pelaillessa, paremmalta pelit olohuoneen hukkaputkessa näyttävät kuin Game Boy Advancen tai nokialaisen ruudulla. Keräilyversion muihin ominaisuuksiin kuuluu lähinnä kiitettävän komea kotelo, sillä kulissien takaiset videopätkät ovat aivan yhtä tyhjän kanssa ja pelintekijöiden haastattelut tökerön lyhyitä. Konseptitaidevideokin pisti lähinnä ärsyttämään, siinä kun esiintyi pääpelistä pois jätetty Spider Mastermind, klassikkodoomien klassisin klassikko heti klassisen Cyberdemonin jälkeen.
Klassikko kokoelmien kilpailusarjassa
Kun katsoo kokonaisuutta, on Doom kolmosen keräilyversiolle pakko läimäyttää kovat pisteet. Kyseessä on Xboxin komein peli, joka ei hidastele eikä hyydy - jo sitä täytyy arvostaa. Yksinpelikampanja on pitkä ja tarjoaa monia hyytäviäkin hetkiä. Kaksinpeli tarjoaa juuri sitä meininkiä mitä nykyaikaiselta Doomilta sopii odottaakin. Stressinpurkuun kun on vielä tarjolla kevyttä tappomatsia ja kaksi kaikkien aikojen parasta peliä on lätkäisty levylle lisähuviksi, on kyseessä todellakin Collector's Edition. Kyseessä on kokoelma kaikenlaisia pelikokemuksia joita Doom-sarja on onnistunut tähän mennessä tarjoamaan. Pakko-ostos? Ei, yleissivistystä.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
