Kun kysyt pelifriikiltä, ketkä ovat kolme kovinta japanilaista pelisuunnittelijaa, saat todennäköisesti vastaukseksi värisuoran Yu Suzuki, Shigeru Miyamoto ja Hideo Kojima. Suzuki on vastuussa mm. Out Runista, Virtua Fighterista ja Shenmuesta, Miyamoton krediittilistalta löytyvät sellaiset pikkujutut kuin Mario Bros sekä Zelda, ja Kojima taas loi ilmiön nimeltä Metal Gear. Kun nämä miehet julkaisevat jotain, on syytä odottaa paljon.
 |
| Älä huoli poika. Kohta paha täti on kuollut ja sinulla on valtava robotti. |
Voin aivan suoraan sanoa olleeni enimmäkseen pettynyt PS2:n peleihin. Dreamcastin jo pari vuotta omistaneeseen eivät nopeat rahastusversiot vanhoista peleistä oikein tehneet vaikutusta. Siispä odotinkin innolla, mitä tunnettu perfektionisti Kojima saisi irti tuosta oudosta mustasta laatikosta. Minua ei pelottanut edes se, että olen nauttinut vain hyvin harvoista peleistä jotka sijoittuvat taistelurobottien maailmaan.
Mechi se tahtoo piiriin
Ollaan taas kaukana tulevaisuudessa ja ihmiskunta asuttaa aurinkokuntaa laitojaan myöten. Kaukaisilla planeetoilla asuvia kutsutaan "endereiksi", ja Maan asukkaat katsovatkin heitä nenänvartta pitkin. Jupiterin siirtokunta sijaitsee, syistä jotka tähtitieteen harrastajat ymmärtänevät, planeettaa kiertävällä radalla. Siellä valmistetaan taistelurobotteja, ja paras niistä on nimeltään Jehuty.
 |
| ADAlla on asiaa. Taas kerran. |
No, tällainen harmonia ei kauan kestä, ja kun sota sitten tuntemattomasta syystä syttyy, alkaa sekä vihulaisia että vastarintaliikettä tietenkin kiinnostaa tämä tekniikan ihme. Mutta kuinka ollakaan, taistelun tuokseessa sattuukin niin, että roboa lentämään palkattu pilotti saa surmansa, ja kaiken muun hyvän lisäksi vehkeen ohjaamoon joutuu epäselvissä olosuhteissa 10-vuotias pikkupoika. Pelaajan tehtävänä on tietenkin hypätä pojan housuihin, yrittää päästä pois taistelusta
hengissä ja toimittaa Jehuty "hyvien puolelle". Matkalla on luvassa runsaasti nokkapokkaa vihollisten kanssa, pieniä puzzleja, dialogia, videota ja keskustelua Jehutyn tietokoneen kanssa elämän tarkoituksesta.
Tekijämiehet asialla
Kun levyn iskee koneeseen ja näkee hienon intron, mieli palaa pelaamaan. Tarina on upeasti esitetty ja animaatio on todella komeaa; Japani-hempeilymusiikki puolestaan joko vetoaa tai ei, muttei kuitenkaan pilaa tunnelmaa keltään pahasti. Metal Gear Solid tulee tosin pian mieleen, eikä alkuteksteissä piilotella sitä tosiasiaa, että Z.O.E:n on nyt kuulkaa tuottanut juuri se sama kaveri joka teki MGS:n. Kyynikoille nousevat tässä mieleen vanhat kunnon elokuvamarkkinoinnin keinot: "Produced by the director of (lisää viime vuoden ykköshitti)" on melko varma lupaus leffasta, jonka ainoa ansio on jonkun tunnetun henkilön hairahtuminen mukaan tekoprosessiin.
Mutta pelin alkaessa häipyvät epäilykset ainakin tilapäisesti. Z.O.E. näyttää syötävän hyvältä myös itse pelin aikana, liikkuu todella nopeasti ja ohjaussysteemi on loistava. Juoni tempaa mukaansa, ja alussa pelaaja on todella ulkona siitä miten Jehutya ohjataan aivan kuten muksuparka ohjaamossa. Valikot ja aseet toimivat pienen opettelujakson jälkeen helposti, alun vaikeusaste on sopiva, ja kaiken kaikkiaan peliin ihastuu hetkessä.
Don't cry for me, ADA
Vaan kun Jehutyn ohjaimissa viettää pari tuntia, alkaa alun hohto kummasti himmetä. Zone of the Enders ei ole lainkaan niin tiukka paketti kuin alku antaa ymmärtää. Peli koostuu enimmäkseen lentelystä eri alueiden välillä ja yksittäisten esineiden etsimisestä. Taisteluita syntyy vähän väliä, koska aina kentästä poistuttaessa vihollisrobotit ilmestyvät uudelleen, mutta ne voittaa aivan liian helposti. Lähitaisteluun vain ja yksi nappi pohjaan, siinä kaikki. Sinällään fiksusta ja roolipelimäisestä level-systeemistä huolimatta peli ei vaikeudu läheskään tarpeeksi. Toisekseen vihollisia on vain kahta eri tyyppiä: täydellisiä heittopusseja ja hieman vaikeampia, joiden ammuksia täytyy jopa vähän väistellä. Suurin osa kerättävistä lisäaseista on täysin hyödyttömiä, ja niillä lopuilla sitten saa murskattua ne muutamat isot loppuvastustajat.
 |
| Viola - niin söpö ja niin ilkeä. |
Kaiken tämän seurauksena peli on tietysti hirveän lyhyt. Oma peliaikani normal-tasolla oli reilut 5 tuntia, ja siihen sisältyi myös runsaasti päämäärätöntä hortoilua kun en millään tahtonut löytää jotakin avainkoodia, sekä muutama tarpeeton kuolema ennen kuin keksin mikä systeemi puree mihinkin loppuvastustajaan. Vaikeutta lisäämällä saisi toki tappeluihin lisää hankaluutta, mutta juonen köykäisyyttä ei sekään pelasta. Jos vielä viitsisin, voisin takuulla vetää pelin läpi alle kahden
tunnin. Vaan kun lopussa pelaajan valtaa riemastumisen sijaan outo ihmetys siitä, että joko se nyt loppui, ei palkitsevuudesta juuri voi puhua.
Kaikkein eniten huonoja viboja pelissä aiheuttaa kuitenkin sen sisältämä "tosi hieno ja koskettava sanoma". Sietokykyni japanilaisten tekno-romanssi-mössölle on aika korkea, mutta Z.O.E:n siirappi vetää kyllä pohjat. Jehutyn tietokone ADA innostuu varsin usein eksistentiaaliseen pohdintaan ihmisten toiminnan rationaalisuudesta, ja pelaajaparka lukee ruutukaupalla tekstiä siitä miksi elämä on suojelemisen arvoista. Lopussa karskit tosimiehet kyllä takuulla hakevat pahoinvointipusseja, kun aletaan filosofoida siitä millaista elämä on koneelle, jolla ei ole elämää. John Cagea siteeratakseni: "Say it with me: "Please". Juonikin on harvinaisen suoraviivainen, pakollinen yksi koukku sentään löytyy mutta ei puhettakaan vaikkapa Metal Gear Solidin jatkuvista twisteistä; Z.O.E. etenee kuin normaali tv-elokuva.
Tekniikkademossa pieni pelikin mukana
 |
| Tuo pyssy jo vähän sattuukin. |
Niin se vaan käy, että viisaskin menee vipuun, ja Kojima tekee pelin joka on pelkkää kuorta. Siinä missä Metal Gear Solid huutaa ensimmäisen läpäisykerran jälkeen "pelaa minua uudelleen!" on Zone of the Enders tyhjää täynnä jo puolivälissä kertomustaan. Vaikka kuori on korea visuaalisesti peli on parasta mitä PS2:lla olen nähnyt (jos ei lasketa pelin mukana tulevaa MGS2:n demoa), äänet sointuvat kauniisti ja Jehuty lentää sinne minne tikku käskee - ei se kanna kovin pitkälle. Tarina on heikko, ja Kojiman tiimin taipumus hukuttaa kertomuksensa dialogiin kääntyy itseään vastaan tietokoneen banaalin lässytyksen myötä. Taistelun suoraviivaisuus aiheuttaa sen, että ns. aktiivinen peliaika kuluu vain ympäriinsä lentelyyn ja puzzlejen ratkontaan pitkälti arvauspohjalta. Tyypillisesti tarvittava esine on "jossain" kentässä, ja annettu vihje on vähintäänkin ylimalkainen, joten ei muuta kuin haravoimaan samat paikat uudestaan.
Olisin halunnut pitää tästä pelistä. Kun Dreamcast hiipuu hiljaa pois, olisi ollut kiva nähdä jotakin huiman hinnan arvoista tavaraa PS2:lla. Z.O.E. kuitenkin tarjoaa vain parin tunnin ilon, sitten pari tuntia saman toistoa, ja loppuu juuri kun on vaarassa syntyä jonkinlaista haastetta. Siitä lässytyksestä sitten puhumattakaan.
Mikko Heinonen
