Kun kuulet nimen
Ridge Racer, mitä tulee mieleen? PlayStationin pitkäikäisimpiin ja uskollisimpiin kuuluva pelisarja vai väsynyt Internet-vitsi? Monille luultavasti jälkimmäinen, mikä kertoo paljon pelisarjan nykytilanteesta - viimeisestä osasta on aikaa jo turhan paljon.
Burnout,
FlatOut ja
Need for Speed ovat vallanneet hurinamielisten sydämet, joten onko yksinkertaiselle pelisarjalle enää kysyntää?
Kysymys on sopiva, sillä
Ridge Racer ei ole juuri muuttunut sitten viime näkemän. Pelin kolikkopelijuuret näkyvät edelleen selkeästi, sillä tarkoitus on ajaa järkyttävän nopeasti piittaamatta realismin kaltaisista sivuseikoista. Siinä missä normaalissa autopelissä kurviin tultaessa hidastetaan,
Ridge Racerissa painetaan entistä enemmän kaasua ja puristetaan kurvista läpi kylki edellä driftaten. Kurveissakin vauhti pyörii 300 kilometrin kieppeillä.
Näin ollen ajamisen suurin haaste ei ole tarkka ajolinjojen, kiihdytysten ja jarrutusten hallinta, vaan muiden kuskien ja ratapenkkojen väistely sekä oikeaoppinen sivuluisusta palautuminen. Nokka kun heilahtaa turhankin helposti yli, jolloin aikaa menee hukkaan, eikä siihen ole
Ridge Racerissa varaa. Tekoäly nimittäin ajaa armottoman tehokkaasti ja jättää pelaajan nielemään pölyä pienimmänkin töpin seurauksena. Driftaus on elintärkeä mekanismi myös siksi, että se täyttää nitromittaria. Ilman nitron antamaa lisävauhtia on turha haaveilla pokaalisijoista.
 |
| Ridge Staten kartta näyttää avoimet kilpailut, radat ja muut tapahtumat. |
Löytyy pelistä toki muutakin opeteltavaa kuin driftailu, kuten mahdollisuus ajella muiden peräimussa ja näin kerätä vauhtia tiukkaan ohitukseen. Samalla yritetään tietenkin estää muita imeskelemästä omasta autosta vauhtia, varsinkin kaksinpelissä.
Tuloksena on erikoislaatuinen ja uniikki kokemus, jolle ei juuri löydy vertailukohtaa tai vastinetta muista peleistä.
Ridge Racer todellakin elää omalla, fanien rakastamalla tyylillään. Tämä on ehkä myös pelin suurin heikkous: mikäli erikoinen tyyli ei viehätä, pelistä ei saa mitään irti.
Tie tähtiin
 |
| Toisten kuskien takaimussa kelpaa ajella, sillä auto kiihtyy huomattavasti tavallista nopeammin. |
Eroa aiempiin
Ridge Racereihin muodostuu pääasiassa pelitiloissa. Mukana on toki pakollinen arcade-tila sekä erinomainen moninpeli, josta lisää myöhemmin. Pelin keskipisteessä on kuitenkin uratila, jossa pelaaja aloittaa uransa Ridge Staten pohjamudista tavoitteenaan pääsy kaupungin kovimmaksi kuskiksi.
Uratilan keskiössä on Ridge Staten kartta, johon ilmestyy pelin edetessä yhä enemmän kiintopisteitä. Jokainen näistä edustaa kisaa, sarjaa, haastetta tai autovalmistajan testisessiota. Suhteet valmistajiin ovat tärkeällä sijalla, sillä ne avaavat käyttöön uusia autoja ja antavat mahdollisuuden ostaa alati parempia varusteita. Suhteita ylläpidetään joko osallistumalla valmistajien testisessioihin tai yleisemmin menestymällä heidän autoillaan.
Itse kisatyypit eivät varsinaisesti yllätä. Tavallisten kisojen ja muutaman kisan grand prixien ohella pääsee ajamaan aika-ajoja ja esimerkiksi kisoja, joissa pitää ohittaa kaikki muut kuskit kilpailun aikana. Käytännössä tämä pelityyppi on tosin täysin sama kuin yksittäinen kilpailu, sillä kummatkin pitää voittaa edetäkseen. Outo ratkaisu.
Piristystä löytyy autoista, jotka on jaettu kolmeen kategoriaan. Jotkut ovat ketteriä mutta hitaita, jotkut nopeita mutta kankeita ja loput taas perustasoa molemmissa ominaisuuksissa. Autot on lisäksi jaettu neljään eri teholuokkaan, joiden välillä on eroja ihan riittämiin. Alun mopot pysyvät vielä mukavasti hyppysessä, mutta yli 400 kilometrin tuntivauhdilla ajava viritetty katuohjus on aivan kuin eri planeetalta. Siinä on useampikin sormi suussa yhtä aikaa.
Kenties juuri tästä johtuen pelin vaikeustaso on myös turhan jyrkkä. Alussa pelaaja voittaa kisan toisensa jälkeen vaikka puoliunessa, kunnes yllättäen peli muuttuu miltei mahdottomaksi. Pieni hipaisu, sentinkin yli mennyt driftaus tai väärässä paikassa käytetty nitro tarkoittaa sitä, ettei ykköstilaan ole mahdollisuuttakaan.
Vaikka uratilan luulisi muuttuvan nopeasti tylsäksi puurtamiseksi, näin ei käynyt ainakaan allekirjoittaneen tapauksessa. Radat ja autot vaihtuvat sen verran mukavaan tahtiin, että peli tuntui tuoreelta.
Internetin pisterohmut
 |
| Namcon pelien hahmot ja nimet ovat tärkeä osa ratojen ja autojen koristelua. |
Vielä uratilaa pitkäikäisempää iloa irtoaa moninpelituesta, josta monet muut pelit voisivat ottaa mallia. Ihmiskuskeja mahtuu radalle maksimissaan 16, joskin määrää voi myös rajoittaa, mikäli pitää intiimimmistä kisoista.
Kovasta kilpailusta pitävät ovat
Ridge Racer 7:n moninpelissä kuin kotonaan. Peli on julkaistu muualla maailmassa jo aikaa sitten, ja verkkopelit onnistuvat ristiin eri alueiden välillä. Näin uraansa aloitteleva suomalaisnyyppä joutuu helposti samalle radalle lähes ammatikseen pelaavien japanilaisjamppojen kanssa. Jälki on rumaa ja löylyt kuumia, mutta sitkeä oppii.
Ajaessaan pelaaja kerää suorituspisteitä, joiden myötä saa korkeampia arvonimiä. Tämä on kätevä systeemi arvioida heti lonkalta vastustajien taitotaso sen pakollisen virtuaalihauiksella brassailun lisäksi. Äärimmäinen tavoite on
Ridge Racerin arvonimi, jollaisia voi olla maailmassa vain yksi kerrallaan.
Yksin- ja moninpeli toimivat myös sujuvasti toistensa rinnalla. Yksinpelissä hankitut autot ja parannukset ovat käytössä myös moninpelissä, jonka kautta saa lisäksi kerättyä rahaa ja suhdepisteitä valmistajien kanssa.
Pienenä kauneusvirheenä moninpeli ei tue mikrofonin käyttöä, vaan keskustelu tapahtuu ainoastaan aulassa valmiiksi purkitettujen tekstiviestien avulla. Lievä harmi muuttuu hetkittäin todelliseksi riesaksi, koska osa moninpelitiloista on tiimipohjaisia.
Vanha paranee, hieman
 |
| Kaikki parannukset eivät suinkaan liity suorituskykyyn, vaan myös autonsa ulkonäön saa veivattua haluamansa laiseksi. |
Kokonaisuutena
Ridge Racer 7 on kuin edeltäjänsä, joskin hieman parempana. Vaikka mistään vuoden parhaimman näköisestä pelistä ei olekaan kyse, se näyttää kuitenkin riittävän hyvältä. Mikä tärkeintä, peli pyörii silkkisen pehmeällä 60 fps:n nopeudella jopa 1080p-resoluutiolla. Vauhtia löytyy myös aivan riittämiin, eivätkä pelisarjan ystävät tule pettymään ostokseensa.
Neutraalimpien pelaajien kannattaa ennen ostopäätöstä napata demo PlayStation Storesta, sillä se kertoo todella hyvin, mistä pelissä on pohjimmiltaan kyse. Huonona puolena pelillä ei ole juuri mitään tarjottavaa sellaisille pelaajille, jotka eivät arvosta sarjan omintakeista tyyliä. Ajomalli on äärimmäisen pelkistetty, eikä pelissä ole minkäänlaista vauriomallinnusta. Näin ollen on vain pieni mahdollisuus, että
Ridge Racer -sarjasta pitämätön
Burnoutin tai muuten vain ajopelien ystävä tykästyisi siihen. Kenties seuraava peli tuulettaa kaavaa jo vähän enemmän.
Miikka Lehtonen...ei ole jarrupolkimen ystävä.
