Pelityyppi: Strategia- ja sotapelit
Julkaisija/kehittäjä: 3DO
Kotisivut:
Laitteistovaatimukset: Playstation 2
Testattu: Playstation 2
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

3DO on päättänyt tuoda PC-puolelta RPG-pelejä konsolimarkkinoille. Warriors of Might and Magic ja Heroes of Might and Magic ovat tulleet pleikkari kakkoselle. Might and Magic-sarjalla on omat faninsa ja osa tätä PS2-versiota pelaavista ilahtuu, toiset vihastuvat.

Tämän sarjan perustana voidaan monen mielestä pitää 1989 Macille julkaistua, jonkintasoista klassikkoa King's Bountya, joka kääntyi mm. PC:lle 1990. Pientä keskustelua on herättänyt se, että pleikkari kakkoselle nyt julkaistu Heroes of Might and Magic ei eroaisi tästä ollenkaan, paitsi graafisesti tietysti. Väitetään, että PS2:sen versiossa on samat kartat, joukot, tekstit ja valikot.

Ritari on hyvä johtaja. Toivottoman persaukinen tosin.

Heti aluksi siis iskee epäilys, että onko menty siitä, mistä aita on matalin ja kopioitu vanha peli? Vaikka asia ei aivan näin olekaan, samankaltaisuus on kyllä huomattava. Hahmot ovat samat, tekstit ja valikot myös osaksi jne. Toisaalta, Might and Magic on pidetty ja arvostettu sarja PC-puolella. Siis pitäisikö sittenkin olla kiitollinen, että strategiapelejä viitsitään kääntää konsolipuolelle, jossa ne ovat aika harvinaisia?



Alkudemo ja valikot yllättävät heti kättelyssä kauneudellaan. Vaikkei ne mitään aivan mullistavia olekaan, toimivat ne ihan mukavasti. Kun aloitat pelin, vanha äijä, joka muuten erehdyttävästi muistuttaa Diablo kakkosen kaveria, selittää lyhyesti lohikäärmeistä.

Haluanko lisää ratsuväkeä. Kyllä kiitos.

No, homman nimi on se, että kuningas on pipi, kun on ryystänyt myrkkyä naamaansa ja kuningaskunta sen takia kusessa. Apua saisi heiluttelemalla lohikäärmeen luusta tehtyä kepukkaa, mutta se on tietysti kateissa. Pahiksiakin pitäisi napata kiinni, sillä heillä jokaisella on pala karttaa, jonka avulla kepukka löytyy. Eli niin kuin yleensä, kaikki vastuu on isketty pelaajaparan niskoille.

PC-pelin 2D-hahmot ovat historiaa ja pleikkarin 3D-porukka on varsin nättiä. Hahmoista voi valita ritarin, barbaarin, paladiinin tai noidan. Valinnasta riippuu, kuinka paljon pääsee taikomaan, miten tippuu hilloa tilille ja kuinka isoja joukkoja pääsee komentamaan. Taitoja pääsee myös jonkin verran kehittelemään, varsinkin johtajuutta, joka määrää, miten isoa poppoota pääsee kuljettamaan mukanaan.

Sitten vaan hevosen kanssa laukkaamaan ympäriinsä, keskiaikaisen musan kilistessä ja kolistessa taustalla. Muuten ääniä on vähän, hitusen murinaa, tuskanhuutoja ja mäiskettä. Mitään valikkoja ei ole näkyvissä, joka luo vähän pelkistetyn fiiliksen. Pelkistettyä tunnelmaa luo osaltaan myös se, että maastoa ei ole edes yritetty kummemmin yksityiskohdilla väritellä. No, turhia yksityiskohtia tai syvyyttä ei hahmoissakaan tai tarinassa pahemmin muutenkaan ilmene.

Talonpojan viikate laulaa.

Niin kuin tosielämässä, luo raha yleensä rajoittavan aspektin jokaisen sankarin haaveille. Mitä isompaa armeijaa mukanasi kuljetat, sitä enemmän se maksaa. Pelissä kuningatar maksaa viikkorahaa, mutta sillä ei pitkälle pötkitä. Apua tuovat matkalla löydetyt mineraalisysteemit, joista sitten saa tuloja jatkossa ja rahakirstut. Rahakirstut ovat siitä ikäviä, että niissä on optio antaa rahat eteenpäin talonpojille. Näin toisaalta saadaan enemmän johtajuuspointseja.


Allekirjoittanut pitää strategiapeleistä juuri siksi, että niissä pääsee rakentelemaan, vaikuttamaan rahavirtoihin ja säätelemään kaiken näköistä tsydeemiä. Tämä peli ei kyllä sellaista paljon tarjoa, vaan on riisutumpi kuin PC-veljensä. Kun valloitat linnan, isket sinne vain vähän joukkoja ja se on siinä. Tämän jälkeen siitä ei tarvitse huolehtia.

Aika kuluukin linnoja valloitellessa ja matkan varrella tulevia hirviöitä lahdatessa. Vastaan tulee susia, vampyyreja, liskomiehiä, jousimiehiä ja muuta porukkaa, jotka kaipaavat turpaan takomista. Aikaa on rajoitetusti, riippuen vaikeustasosta ja sen päätyttyä kuningas viskaa lusikan nurkkaan.



Taistelusysteemi on vuoropohjainen ja toimii ihan hyvin. Taistelun alettua toisessa päässä olet sinä, toisessa päässä vastustajat. Ehkä vähän hassua on se, että oma hahmosi ei näy tässä taistelussa ollenkaan. Ei näy myöskään pahis, jos olet hyökkäämässä tämän linnaan, ainoastaan sekalainen tervetulokomitea.

Hilloa ympärillä. Mutta jättiläisellä on pahat mielessä.

Animaatiot ovat aseiden laulaessa ihan toimivia. Pelaaja saa aluksi pataansa, ennen kuin oppii, kenet kannattaa ensimmäiseksi tipauttaa vihollisten joukosta. Pitää myös opetella, miten eri kokoonpanoja vastaan kannattaa hutkia. Kerran kun yksi ankea haamuporukka kaataa armeijasi, ymmärrät, ettei niitä veijareita kannata päästää lähelle.

Kaikista pahimmat kaverit kannattaa hankkia päiviltä taioilla, jos niitä on tai hoidella esim. jousimiehillä. Itse harjoitin monesti sitä taktiikkaa, että sain tiputettua nuolisateella suurimman osan porukkaa, ennen kuin ne ehtivät hyökätä eturintamaan. Sitten pahisten rippeillä olikin jo vastassa meikäläisen ritarit ja ratsuväet, jotka suojasivat nuoliporukkaa.

Pahimpia linnoituksia vastaan toki käytiin tiukkoja matseja ja sen jälkeen piti käydä värväämässä lisää populaa. Välillä pelissä ärsytti se, että tiettyjä joukkoja ja loitsuja sai vain tietystä paikasta. Tämä aiheuttaa sen, että kunnon verilöylyn jälkeen saa hakea vahvistuksia kaupungeista, luolista ja kaiken näköisistä hökkeleistä.

Pelissä joutuu tappelemaan ihan mukavasti ja tätä ajatellen siinä on automaattisen taistelun mahdollisuus. Tätä ei kuitenkaan oikein kannata käyttää, jos ei halua haaskata joukkojaan. Kameraa voi pyöritellä kivasti hutkinnan aikana, toisin kuin matkatessa paikasta toiseen. Toki koko alueen kartan saa R1-napista, mutta sitä saakin olla koko ajan räpläämässä päälle. Valikot tulevat yleensäkin ihan näppärästi esiin eri nappeja painamalla.



Mitä sitten on tapahtunut tässä genressä niissä 12 vuodessa, jotka ovat ehtineet kulua King's Bountyn julkaisusta? Kun katselee tätä peliä, niin sillä perusteella ei paljoakaan. Se joka tällaisesta vanhanaikaisesta, riisutusta strategiasysteemistä pitää, voi nostalgian nälkäänsä vajaa 400 markkaa uhrata. Muille tätä ei kyllä täysihintaisena voi oikein suositella.

Peli sinänsä rullaa ihan jees, mutta syvyyttä siitä todellakin puuttuu. Tällaisen pelin tarinalta odottaa jotenkin enemmän. Pelaajalle kyllä ilmoitetaan, että kunkku on delaamassa, mutta entä jos tämä ei jaksa liikuttaa ja linnojen valloittamiseenkin kyllästyy liian nopeasti? Jännitystäkään ei saa oikein mistään, kun et voi kuolla. Jos saat selkääsi taistelussa, menetät joukkosi, mutta that's it.

Peli ei oikein luo mitään koukkua sen pelaamiseen. Kun ajattelee strategiapelejä yleensä, niin itse olen ainakin viettänyt pisimmät pelisessioni juuri tämän genren parissa. Ja kun strategiapeliin ei synny
minkäänasteista riippuvuutta, ollaan jossain pissitty pahasti.

Todella ärsyttäviä asioita pelissä ei ole, eli vitutus ei missään vaiheessa pahemmin iske, mutta tylsistyminen kylläkin. Latausajat ovat ihan siedettäviä ja kontrollit toimivat tarpeeksi hyvin. Grafiikka on aika pelkistettyä, mutta 3D-hahmot ovat jopa nättejä. Silti, miksi ostaa peliä, joka jää nurkkaan pölyttymään? Jotkut saattavat pitää pistemäärää ehkä vähän epäreiluina. Mutta kun pelaa vaan pelaamistaan hampaat irvessä, eikä hommasta jää oikein mitään käteen, niin minkäs teet?


Kari Koivistoinen
Peliplaneetta.net