Pelityyppi: Strategia- ja sotapelit
Julkaisija/kehittäjä: Konami of Europe
Kotisivut: http://
Laitteistovaatimukset: PlayStation 2
Testattu: PlayStation 2
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Kaksi Japania yhden hinnalla.

Kun toinen maailmansota päättyi muualla maailmassa, kieltäytyi Japani itsepintaisesti hyväksymästä Potsdamin sopimusta. Seurauksena maa jaettiin kahtia ja Neuvostoliitto miehitti sen pohjoisimman saaren. Uudet Etelä- ja Pohjois-Japanin valtiot, toinen tietenkin kapitalistinen ja toinen kommunistinen, ajautuivat nopeasti monta vuotta kestäneeseen tuhoisaan sotaan. Vielä nytkin, vuonna 1964, tilanne on räjähdysherkkä. Siksi Etelä-Japanissa huolestutaankin syvästi, kun pohjoisen taitavin sotilas kaappaa uusinta teknologiaa edustavan taistelurobotin, jota on kehitelty yhdessä entisen Natsi-Saksan parhaiden insinöörien kanssa.

Luitte oikein. Ring of Redin todellisuudessa kaikki on hieman toisin. Se sijoittuu maailmaan, jossa sodan runtelema Japani on jaettu kahtia ja sotaa käydään kävelevillä dieselkäyttöisillä tankeilla - ikään kuin köyhän miehen mecheillä. Pelaajaparka tietenkin joutuu tankkeineen suoraan koulutuksesta keskelle tilannetta, joka voisi hyvinkin eskaloitua valtavaksi kriisiksi.

Tässä vaiheessa RoR voisi vielä olla strategiapeli.

Tuntuu että PS2:lle ilmestyy jopa Euroopassa paljon kokeilevampaa tavaraa kuin PSOnelle sen alkuaikoina - johtuisiko sitten julkaisujen suhteellisesta vähäisyydestä, että yhä useampi suhteellisen tuntematon japanilainen peli päätetään tuoda myös PAL-markkinoille. Joka tapauksessa Ring of Red oli pakkauksensa perusteella melkoinen arvoitus; arvosteluversion kannessa oli vain anime-tyylisiä päitä kuin jossakin roolipelissä, eikä minimaalinen peliohje juuri tarjonnut mitään vinkkejä pelityypistä saati sitten ruutukuvia.

Olikin siis varsin jännittävää aloittaa peli täysin ilman ennakkokäsityksiä ja nähdä aluksi hienosti koostettua, mustavalkoista videota sota-ajan tapahtumista. Okei, historiallinen roolipeli, mietin. Vielä jännittävämmäksi homma meni, kun huomasin että ko. videoissa esiintyy juurikin noita käveleviä tankkeja... Öh, vaihtoehtoisen historian roolipeli? No, peli kyllä alkoi pitkällä tarinalla kuin rooliseikkailu, ja siinä tuntui olevan "sankari", mutta sitten jatkettiinkin ikään kuin strategiapelinä jossa on vuoropohjaiset taistelut. Aloin jo kaivata sitä puuttuvaa ohjekirjaa, ihan että tietäisi mitä pitäisi tehdä.

Eikä RoR mihinkään länsimaiseen genreen kyllä istukaan, sen verran japanilainen juttu se on. Peli sotkee strategia- ja roolipelien aineksia varsin omalaatuisella reseptillä, ollen varmaankin lähinnä anime-RPG mutta sellaisenakin jonkinlainen ristisiitos.



Kävelevät hyökkäysvaunut eli AFW:t ovat siis toiminnan keskipisteessä. Tarinan mukaan ne kehitettiin Saksassa toisen maailmansodan aikoihin, mutta natsit eivät koskaan saaneet niitä toimimaan oikein. Japanin mäkisessä maastossa taas niillä oli selvä etu puolellaan, joten Nipponin pojat ottivat tuotekehityksen hoitaakseen. Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ne ovat kova bisnes, jossa ovat mukana kaikki valtiot.

Pelaaja komentaa ensin yhtä, sitten useampaa tällaista tankkia ja lisäksi jokusta jalkaväkiosastoa, jotka seuraavat tankkien mukana. Tarkoitus on suorittaa tehtävä kerrallaan ja voittaa viholliset, jotta päästään eteenpäin lineaarisen kampanjan puitteissa. Jokaista yksikköä siirretään vuorollaan isometrisellä kartalla, ja maasto yms. vaikuttaa niiden etenemiseen.

Jokohan uskaltaisin laukaista.

Kuulostaa siis strategiapeliltä edelleen. Mutta tästä se vasta alkaa. Kun pelaaja kohtaa vihollisen, siirtyy taistelu 3D-grafiikalla kuvattuun tilaan, jossa tankit ottavat toisistaan mittaa. Pelaaja voi ohjata tankkiaan (ja samalla jalkaväkeä) eteen- tai taaksepäin, ampua (kunhan ase on ensin latautunut) tai tehdä jonkin erikoisliikkeen. Myös jalkaväellä on omat kykynsä, joita voi käyttää hyväkseen kunhan sotilaat ensin ovat saaneet levätä. Niin, ja tankeilla on muuten hitpointsit, ja niiden level nousee taisteluista saatujen kokemuspisteiden myötä.

Oikeastaan tankilla ampuminen kertoo parhaiten, millainen peli tämä itse asiassa on. Se näet tapahtuu niin, että annetaan ampumiskomento, jolloin näyttöön tulee tähtäin. Tähtäimen vieressä vilistävät prosentit, ja pelaajan tehtävänä on vain painaa X:ää kun prosentit ovat hänen mielestään riittävän korkeat. Ammus sitten osuu tuolla todennäköisyydellä ja vie tietyn määrän hitpointseja. Erikoishyökkäykset taas esitetään animaatiopätkinä Final Fantasy -tyyliin.

Muutenkin pelaaja itse asiassa tekee taistelussa älyttömän vähän. Eteen ja taakse kannattaa liikkua lähinnä siksi, että erilaiset tankit osuvat paremmin eri etäisyyksiltä, ja myös sotilaita pitää muistaa välillä siirrellä lepäämään. Ampuminen on pelkkää noppatuuria, ellei sitten odota joka kerta sataan prosenttiin asti - mikä taas ei kannata, koska taisteluilla on aikarajoitus.

Ja kun vielä katsotaan tarkemmin, strategiaelementti pienenee entisestään. Tehtävissä tärkeintä on nimittäin vuoroin taisteluttaa ja lepuuttaa yksikköjään niin, että niillä on kunnolla osumapisteitä ja taso nousee. Tähän nähden on aika pieni merkitys esimerkiksi sillä, minkä reitin valitsee - varsinkin kun yksiköitä voi kesken kaiken ilmestyä tyhjästä pelaajan eteen ja koko tehtävä voi keskeytyä jonkin muun tapahtuman vuoksi. Niin, ja harvassa strategiapelissä tankkien ohjaajat keskustelevat keskenään pitkät pätkät sodan oikeutuksesta ja jaetun maan tragediasta.

Eli strategiaksi verhottu yksinkertainen napinpainelu-roolipeli? Ehkä, mutta yllättävän nautittava sellainen.



Ensimmäinen iltani Ring of Redin kanssa venähti puoleen yöhön. Selvittyäni alkusokista ja alettuani käsittää, mitä mikäkin toiminto tekee (kokoversion ohjekirja auttaa varmasti paljon) huomasin uppoutuneeni jo syvälle pelin maailmaan. Paljon vaikutti varmasti hieno toteutus; kaikki introsta alkaen on todella kauniisti piirrettyä, ja myös 3D-grafiikka, vaikkei nyt mitään leukoja loksautakaan, palvelee tarkoitustaan hyvin. Julmuudessaankin taistelukuvaukset ovat tyydyttäviä, musiikki sointuu peliin ja kaikesta välittyy laadukas vaikutelma.

Joukot tarvitsevat välillä hengen nostatusta.

Pelin tarina on kiehtova ja sitä kuljetetaan hyvin. Käsikirjoittaja on selvästi tehnyt kotiläksynsä ja miettinyt varsin pitkälle, millainen Japani voisi olla jos sota olisi todella päättynyt toisin. Samoin kesken operaatioiden tapahtuu usein jotakin yllättävää. Saksalaisten ja venäläisten sotkeminen peliin antaa lisämaustetta - ja tarjoaa mahdollisuuden käyttää erinomaisen näköisiä venäläisiä tekstejä punatähtineen vastapuolen tankeissa...

Mutta jos ei ole aiemmin pitänyt japanilaisista peleistä, Ring of Red ei ole todellakaan mikään suositeltava alkupala. Se on kaikessa outoudessaankin tyypillinen tuon pelikulttuurin edustaja: lineaarinen mutta mutkikas juoni, runsaasti dialogia, kaunis tyttösotilas, anime-tyyliin piirretyt hahmot, yhdellä napilla käynnistyvät massiiviset taisteluanimaatiot...

Toisekseen peli on pohjimmiltaan aika itseään toistava. Pelaajan ainoa varsinainen tehtävä on taistella, ja konfliktit on käytännössä ratkaistu jo ennen niiden alkua, kun nähdään mikä on etäisyys, millaiset ovat tankit ja paljonko ohjaajilla on pisteitä. Vasta hyvin tasaisten AFW:iden kohdatessa alkaa taktiikalla olla jotakin merkitystä - ja silloinkin pelaajan on yleensä helppo voittaa koneen tekoälyttömyys. Pohjimmiltaan tarkoitus on siis kokea - ja lukea! - pelin tarina läpi, kuten niin monessa konsoli-RPG:ssä tähänkin asti.

Ja lähes kaikki genren perisynnitkin ovat mukana. Vaikka nuo taistelujaksot ovat hienoja, on ne aina katsottava kokonaan, ja sadannella kerralla himmenee jo tosi upeankin pätkän viehätys kummasti. Samoin kaikki välijaksot on aina katsottava, puheita pystyy kyllä nopeuttamaan X:llä mutta tekstin määrän vuoksi sitäkin täytyy painaa kymmeniä kertoja ennen kuin itse tehtävä alkaa. Uudelleenpelaamisarvo on siis varsin kyseenalainen, kun jo tallennuksesta aloittaessaan kyllästyy nappulan rämpyttämiseen.

Näin ollen on hyvin todennäköistä, että suuri osa yleisöstä ei löydä RoR:stä mitään kovinkaan kiinnostavaa. Minua tarina kiehtoi, yksinkertainen taistelusysteemi sopi yksinkertaiselle toimintapelifanille kuin nyrkki silmään ja englannin kielen väärinkäyttö huvitti, mutta yhtä hyvin joku voisi pitää näitä kaikkia ominaisuuksia ärsyttävinä. Samoin pelin erittäin runsas dialogi - joka on muuten tarjolla vain tekstinä, ääninäyttelijöitä ei ole palkattu - ei välttämättä uppoa länsimaisiin pelaajiin. Toivon kuitenkin lämpimästi, että tämäkin peli löytää Euroopasta ystävänsä, sillä ehkä sen myötä saisimme markkinoillemme yhä enemmän näitä oudon kiehtovia tuotoksia, jotka tähän asti ovat jääneet ainoastaan import-pelaajien iloksi.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net